Kappelissa vallitsi raskas, tukahduttava hiljaisuus. Hautajaiset etenivät hitaasti ja juhlallisesti, vain papin hiljainen ääni ja tukahdutetut nyyhkytykset katkaisivat sen hetkittäin. Keskellä tilaa oli valkoinen arkku. Sen sisällä – nuori mies, joka oli menettänyt henkensä traagisessa auto-onnettomuudessa. Kuolema oli tullut yllättäen, liian aikaisin.

Arkun vieressä seisoi hänen vaimonsa – kalpea, katse tyhjä ja liikkumaton. Hänen vieressään seisoi heidän kaksivuotias tyttärensä. Mustassa mekossa, sylissään nukke. Tyttö ei itkenyt. Hän ei puhunut. Hän vain seisoi hiljaa ja piteli arkun reunasta kiinni.

Kukaan ei odottanut häneltä mitään. Ajateltiin, että niin pieni lapsi ei vielä ymmärrä, mitä kuolema on.

Kun tyttö vietiin lähemmäksi hyvästelemään isäänsä, kaikki luulivat sen olevan lyhyt ja hiljainen hetki. Mutta silloin tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut kuvitella.

Tyttö katsoi isänsä kasvoja pitkään. Ensin hiljaa. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat – ja hän huusi.

Kova, epätoivoinen huuto, joka sai koko tilan jähmettymään.

— «Isi ei ole kuollut! Hän vaan nukkuu! Isi, herää! Älä nuku enää!»

Pappi vaikeni. Kukaan ei liikahtanut. Joku pudotti kukkakimpun. Vanha nainen alkoi rukoilla ääneen.

Tyttö kurkotti isän kasvoihin, silitti hänen poskeaan ja sanoi kyynelten läpi:

— «Isi pelkää. Hän sanoi: ’Olen täällä, auta minua.’ Hän on siellä sisällä! Hän ei ole poissa!»

Hiljaisuus oli jäätävä. Kukaan ei tiennyt, mitä ajatella. Useimmat luulivat, että se oli vain surun murtaman lapsen reaktio.

Mutta silloin yksi miehistä – vanha eläköitynyt lääkäri – nousi ja astui lähemmäs. Hän kumartui arkun ylle. Tunnusteli kaulaa. Sitten rannetta.

Hän pysähtyi.

Sitten hän nosti katseensa ja sanoi vapisevalla äänellä:

— «Hänellä on pulssi. Heikko… mutta olemassa. Hän on elossa.»

Syntyi paniikki.

Joku huusi. Joku pyörtyi. Joku kaivoi puhelinta vapisevin käsin. Arkku avattiin kiireellä.

Ja mies, jota kaikki luulivat kuolleeksi – hengitti.

Heikosti, mutta varmasti. Hän oli elossa.

Miten tämä on mahdollista?
Kuinka lääkärit saattoivat tehdä näin vakavan virheen?
Ja miksi vain pieni, kaksivuotias tyttö tajusi totuuden?

Sairaala ei antanut lausuntoa. Lääkärit asetettiin tutkinnan alle. Hautajaistilaisuudesta tuli kansallinen puheenaihe.

Mutta kaiken keskellä ihmiset eivät voineet unohtaa sitä, mitä tyttö sanoi:

«Hän sanoi: ’Olen täällä. Auta minua.’»
Miten lapsi saattoi tietää sen? Hän ei voinut kuulla sitä. Kukaan ei voinut. Paitsi hän.

Jotkut puhuvat ihmeestä. Toiset sanovat, että lapset tuntevat enemmän kuin me.
Mutta oli vielä yksi hetki, joka jäi varjoon — mutta joka sai monien veren jäätymään.

Muutamaa päivää myöhemmin yksi sukulainen kysyi tytöltä hiljaa:

— «Kuulitko oikeasti isän? Missä hän oli?»

Tyttö katsoi hetken huoneen nurkkaan. Ja kuiskasi:

— «Hän oli siellä. Mutta hän ei ollut yksin. Jotkut pitivät häntä kiinni. Minä huusin. Ja sitten ne lähtivät pois.»

Sen jälkeen hän ei enää puhunut siitä.

Isä jäi henkiin. Hän joutui pitkään kuntoutukseen, mutta toipui. Ja siitä päivästä lähtien, sanotaan, hän ei koskaan jätä tytärtään yksin. Ei hetkeksikään.

Pappi, joka johti hautajaiset, jätti tehtävänsä pian tapahtuman jälkeen.
Kun häneltä kysyttiin miksi, hän vastasi vain:

— «On asioita, joita rukous ei voi selittää. Joskus se tulee liian aikaisin.»

Ja äiti, joka oli ollut koko ajan hiljaa, painaa iltaisin tytärtään rintaansa vasten ja kuiskaa:

— «Kiitos. Sinä toit isäsi takaisin.»