Ylellisyyttä, aaltoja ja verta: Päivä, jolloin huvimatka jahdilla oli viedä kasvoni

Kun kuulet sanan «jahti», mieleen nousevat automaattisesti kuvat turkoosista merestä, kylmästä samppanjalasista kädessä, auringossa hohtavasta ihosta ja huolettomasta naurusta meren kohinan keskellä. Täydellinen loma. Instagramin unelma. Mutta todellisuus ei aina ole niin kiiltokuvamainen. Kerron nyt, miten täydellinen päivä merellä muuttui hetkessä painajaiseksi – ja jätti jäljen, joka ei koskaan katoa.

Oli tavallinen kesäpäivä Turkin rannikolla. Aurinko paistoi, merituuli hyväili kasvoja ja lämpö tuntui lempeältä. Meitä oli viisi – kolme miestä ja kaksi naista – vuokrasimme keskikokoisen jahdin päiväksi. Musiikki soi, drinkit virtasivat, ja kaikki tuntuivat unohtaneen muun maailman. Olimme vapaita, onnellisia ja huolettomia. Ja täysin tietämättömiä siitä, kuinka nopeasti kaikki voisi muuttua.

Kapteeni ehdotti, että kokeilisimme vetopatjaa – sitä kirkkaankeltaista, banaanin muotoista kelluketta, joka vedetään veneen perässä. Se vaikutti hauskalta ja viattomalta. Tietenkin suostuin. Olen aina ollut valmis seikkailuun. Kiinnitin GoPro-kameran päähäni, hymyilin leveästi ja odotin vauhtia.

Meitä istui kolme vetopatjan päällä: minä edessä, poikaystäväni keskellä ja hänen ystävänsä takana. Vene nytkähti liikkeelle, ja pian lensimme aaltojen yli hurjalla vauhdilla. Tuuli repi hiuksia, vesi roiskui kasvoille, ja nauroimme – kaikki tuntui täydelliseltä.

Sitten tuli se käännös.

Jyrkkä. Äkillinen. Liian nopea.

Vetopatja nousi ilmaan. Me lensimme. Kuin lelut, jotka heitettiin pois. Iskeydyin kasvoillani suoraan veteen. Tunsin iskun. Sitten kipua. Kovaa, polttavaa kipua. Käteni nousi vaistomaisesti poskelle – ja tunsin verta. Paljon verta. Suolavesi kirveli haavaa kuin neuloilla pistelisi.

Iskun aikana olin osunut metalliseen koukkuun – siihen, joka kiinnittää vetopatjan veneeseen. Sen olisi pitänyt olla suojattu. Ei ollut.

Minut nostettiin takaisin jahtiin nopeasti. Kaikki ympärilläni panikoivat. Poikaystäväni piteli minua hartioista, hänen kasvonsa olivat kalpeat. Katsoin puhelimen näyttöön ja näin peilikuvani.

Kasvoissani oli syvä, repaleinen haava, joka ulottui poskipäästä leukaan. Uimapukuni oli veren peitossa. Kukaan ei puhunut. Ympärillä vallitsi pelottava hiljaisuus. Lähimpään satamaan olisi neljäkymmentä minuuttia. Ja minä olin juuri ymmärtänyt, että tämä ei ollut enää hauskaa.

Kuulin jonkun kuiskaavan kapteenille: «Jos hän menettää tajuntansa, meillä on ongelma.» Yhtäkkiä en ollut enää ihminen, vaan vaara. Vastuu. Todiste siitä, että kauniit hetket voivat muuttua sekunnissa rumiksi.

Sairaalaan päästyämme minut vietiin suoraan paikattavaksi. Ei puudutusta – ei aikaa. Viisitoista tikkiä. Kolme tuntia. Lääkärin sanat soivat vieläkin korvissani: «Oli tuuria matkassa. Kaksi senttiä ylemmäs – ja olisit voinut menettää näkökenttäsi.»

Nyt, kaksi viikkoa myöhemmin, istun kotona siteet kasvoilla. Kävelen peilin ohi ja näen yhä uudelleen sen hetken. Ei kivun vuoksi. Vaan sen, miten sokea olin. Luulin, että kun sinulla on aurinko, meri ja jahti, mikään ei voi mennä pieleen.

Olin väärässä.

Totuus?

Ylellisyys ei tarkoita turvaa. Hauskanpito ei ole sama kuin hallinta. Se, mikä näyttää unelmalta, voi muuttua painajaiseksi sekunnin murto-osassa.

En kirjoita tätä saadakseni sääliä tai huomiota. Kirjoitan, koska tämä on todellisuutta. Meri ei varoita. Onni ei kestä ikuisesti. Ja joskus, kauneimmat hetket jättävät syvimmät arvet.

Haaveiletko täydellisestä päivästä jahdilla? Tee se. Mutta avaa silmäsi. Kiilto pettää.
Ja arvet? Ne eivät valehtele.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *