Tämä ei ole satu. Tässä ei ole taikuutta, ei yliluonnollista sankaria. Vain jäätynyt metsä, haavoittunut susiemo, ja vanha mies, jonka maailma oli jättänyt taakseen. Kaksi täysin eri maailmaa, jotka kohtasivat keskellä hiljaisuutta ja lunta.

Se, mitä tapahtui eräänä helmikuisena yönä pohjoisen erämaassa, ei koskaan tullut uutisiin. Mutta se jätti jäljen, joka ei koskaan katoa.

Mies, jota kukaan ei kaivannut
Nikolai Artyomovitš oli 76-vuotias. Entinen metsänhoitaja. Entinen metsästäjä. Nykyään vain mies, joka oli päättänyt jäädä yksin. Hänen mökkinsä seisoi vuosikymmeniä vanhalla kivijalalla keskellä erämaata, missä ei kulkenut enää sähkö eikä ihmiset.

Hän ei puhunut enää kenenkään kanssa. Hän poltti halkoja, söi yksinkertaisesti, kuunteli hiljaisuutta. Päivät valuivat toistensa ohi kuin lumi pihakoivun oksilla.

Kunnes hän eräänä iltana kuuli sen äänen.

Silmät pimeydessä
Ulkona riehui lumimyrsky. Tuuli ulvoi kuin susi itse. Nikolai oli sulkemassa mökin luukkua, kun kuuli jotain… erilaista. Ei pelottavaa. Ei uhkaavaa. Ääntä, joka kuulosti… pyynnöltä.

Hän avasi oven ja katsoi ulos.

Hänen edessään seisoi susi. Naaras. Valkoinen kuin lumi, osa myrskyä. Se ontui, haavoittunut, mutta sen silmissä oli jotain, mikä pysäytti Nikolain täysin.

Hätä. Äärimmäinen, toivoton hätä.

Se ei hyökännyt. Se ei perääntynyt. Se katsoi. Kääntyi. Astui muutaman askeleen. Pysähtyi. Katsoi uudelleen.

Ja Nikolai — hän seurasi.

Matka pakkasen läpi
He kulkivat hiljaa, susi ja mies, tunnin verran. Lumi satoi vaakasuoraan, hengitys höyrysi kuin savu. Nikolai horjui, kompastui, mutta jatkoi. Susinaaras pysähtyi välillä, katsoi häntä kuin tarkistaakseen, ettei tämä ollut luopumassa.

Sitten he saapuivat perille.

Pienessä, romahtaneessa kolossa lumen alla kuului pientä vinkunaa. Kolme susipentua. Yksi liikkui tuskin lainkaan. Toinen valitti heikosti. Kolmas oli hiljaa ja kylmä.

Emo yritti kaivaa niitä esiin haavoittuneella tassullaan. Se kaatui. Nousi. Kaatui taas.

Nikolai laskeutui maahan ja ryhtyi kaivamaan paljain käsin. Hän ei tuntenut sormiaan enää. Mutta kaivoi. Ja pelasti jokaisen.

Susiemo ei liikahtanut. Se vain katsoi.

Äänetön sopimus
Pentuja ei voinut jättää. Ulkona ne eivät selviäisi tuntiakaan. Hän kääntyi kohti emoa ja sanoi matalasti:

— «Tulet mukaan tai me kaikki kuollaan.»

Susi ei väistänyt. Ei epäröinyt. Se seurasi.

Yksi mökki. Kaksi maailmaa.
Nikolain mökissä paloivat tulet. Hän kääräisi pennut vanhoihin vaatteisiin. Lämmitettyä maitoa tippoina lusikasta. Kuivattua lihaa emolle. Tämä söi hiljaa. Silmät valppaina. Mutta rauhallisena.

He elivät yhdessä neljä päivää.

Mies ei juuri puhunut. Ei tarvinnut. Pentujen hengitys muuttui syvemmäksi. Silmät avautuivat. Ne elivät.

Viidentenä aamuna susi nousi.

Se katsoi Nikolaita pitkään.

Sitten se kääntyi ja käveli ulos. Pennut seurasivat.

Ilman ääntä. Ilman hyvästien eleitä.

Paluu
Kevään ensimmäisenä sulana aamuna Nikolai löysi mökkinsä portailta jälkiä. Suuret tassut. Tuoreet. Ja pienempiä niiden vieressä.

Ei ulvontaa. Ei merkkejä hädästä.

Vain viesti.

Olemme elossa.

Hän ei koskaan nähnyt sitä susinaarasta uudelleen.

Mutta joka kevät ilmestyvät samat jäljet ovelle.

Hän ei kerro kenellekään.

Mutta hän tietää:

Hän ei kesyttänyt sutta.
Hän ei pelastanut sitä.
Hän vain kuunteli – silloin kun kukaan muu ei olisi.