Kun aalto vetäytyy, meri hiljenee. Sen pinta muuttuu sileäksi kuin lasi, aurinko heijastuu tyynenä ilman häiriötä. Kaikki näyttää päättyneeltä. Myrsky on poissa. Ilma on raskas suolaisesta hiljaisuudesta. Mutta juuri silloin, kun kaikki näyttää olevan hyvin, herää jokin syvyyksissä. Jokin ikivanha. Jokin, jonka ei olisi koskaan pitänyt palata. Koska suuren aallon jälkeen… alkaa todellinen kauhu.

Se tapahtui heinäkuussa. Pieni merenrantakaupunki, tunnettu lähinnä puhtaista rannoistaan ja siitä, ettei siellä juuri koskaan näkynyt haita. Turistit tulivat sinne joka vuosi – halpoihin hotelleihin, syömään jäätelöä, uimaan auringonlaskuun asti. Kukaan ei osannut aavistaa, että siitä kesästä tulisi monille heidän viimeisensä.

Kaikki alkoi epätavallisen suurella aallolla. Ei varoituksia. Ei merkkejä. Aamu oli kirkas, meri rauhallinen, kevyt tuuli hyväili rantaa. Mutta keskipäivän aikaan horisontti alkoi tummua. Ihmiset laiturilla näkivät sen ensin. Jättimäinen seinämä vettä lähestyi hitaasti mutta varmasti. Noin kahdeksan metrin korkuinen aalto iski rantaan murskaavalla voimalla, huuhtoen pois veneet, peittäen hiekkarannat ja kaataen autoja.

Mutta pahin tuli vasta sen jälkeen.

Kun vesi vetäytyi, meri ei enää ollut ennallaan. Sen väri oli muuttunut. Syvyyksissä liikkui hitaita, varjomaisia muotoja. Jotkut ajattelivat niiden olevan levää. Toiset tiesivät, että ne olivat jotakin muuta.

Ja sitten ihmiset alkoivat kadota.

Ensimmäisenä katosi pieni tyttö. Hän oli kahlaamassa matalassa vedessä – ja yhtäkkiä oli poissa. Ei huutoa, ei roisketta. Vain tyhjyys. Seuraavana katosivat kolme teiniä, jotka kävelivät rannalla illalla. Aamulla heidän jalanjälkensä katkesivat kuin leikaten juuri ennen vesirajaa.

Viranomaiset yrittivät peittää asian. He väittivät kaiken olevan hallinnassa, että kyse oli sattumista. Mutta paikalliset tiesivät paremmin. Jonkinlainen olento oli tullut takaisin aallon mukana. Jokin, joka oli ollut täällä ennenkin.

Eräs vanha mies, nimeltään Severyan, kertoi tarinan. Hän puhui «Meren morsiamesta» – olennosta ilman kasvoja, silmät kuin mustat helmet. Hän ei kävellyt maalla – mutta hänen varjonsa teki niin. Se liukui veden pinnalla, kiipesi rantaan ja etsi eloonjääneitä.

«Se tulee, kun meri on maistanut tuskaa,» hän kuiskasi. «Se vaatii maksun hiljaisuudesta.»

Aluksi hänelle naurettiin. Sitten hän katosi. Hänen talonsa oli lukittu sisältäpäin. Mitään murtojälkiä ei ollut. Lattialla – vesilammikko. Sen keskellä – pienen lapsen kädenjälki. Mutta Severyan oli asunut yksin.

Toimittaja Igor Pankratov alkoi tutkia tapausta. Hän väitti saaneensa valvontakamerasta videon, jossa näkyi mies rannalla. Yhtäkkiä jokin lähes näkymätön, lonkeromainen olento tarttui häneen. Miehen keho vääntyi epänormaalisti, ja sitten hän katosi. Hiekka tasoittui, kuin kukaan ei olisi koskaan ollut siinä.

Video katosi seuraavana päivänä. Samoin Igor.

Selviytyneet alkoivat kertoa oudoista asioista. Jotkut kuulivat aaltojen ääniä öisin, vaikka asuivat kaukana merestä. Joidenkin hanoista tuli suolaista vettä. Jotkut näkivät valkoisiin pukeutuneen naisen seisomassa rannalla – liikkumattomana, hiljaa, tuijottaen mereen. Ne, jotka yrittivät lähestyä häntä… eivät koskaan palanneet.

Tiedemiehet kieltäytyivät kommentoimasta. Jotkut puhuivat harvinaisista meduusoista, merellisistä myrkyistä, tai auringon aiheuttamista harhanäyistä. Mutta mikään ei selittänyt ruumiiden puuttumista. Ei vaatteita. Ei jälkiä. Vain hiljaisuus. Ja vesi.

Aina vesi.

Viimeinen tunnettu todiste oli video hotellin parvekkeelta. Yöllä kuvatussa pätkässä näkyy kalpea hahmo rannalla. Se nostaa kätensä – ja näkymätön aalto pyyhkäisee koko rivin aurinkotuoleja mereen. Sitten hahmo katoaa. Video päättyy huutoon.

Puhelin löytyi huoneesta. Tyttö, joka kuvasi – kadonnut. Lattialla – vettä. Ja taas… kädenjälki.

Tänään ranta on suljettu. Ei saasteiden vuoksi. Ei turvallisuussyistä. Vaan siksi, että siellä on vielä jotain. Paikalliset kutsuvat paikkaa nimellä «Hiljainen Ranta». Kukaan ei ui siellä enää. Linnutkaan eivät lennä sen ylle. Yöllä ihmiset asettavat kynttilöitä polun varteen, joka johtaa merelle. Jotkut rukoilevat. Jotkut anovat armoa.