Kaikki alkoi viattomasti.

Laura ja Mika, nuori pariskunta Tampereelta, harrastivat urbaania tutkimista. Hylätyt talot, autiot maatilat, unohdetut huvilat — he metsästivät valokuvauksellisia paikkoja, joissa aika oli pysähtynyt. He eivät uskoneet kummituksiin. Eivät vielä.

Eräänä iltana Laura löysi vanhalta keskustelupalstalta maininnan hylätystä Rajaniemen kartanosta, syvällä Pirkanmaan metsissä. Kartano oli ollut tyhjillään 1960-luvulta asti. Paikalliset kertoivat, että siellä oli tapahtunut jotain hirveää — mutta kukaan ei tarkalleen tiennyt mitä. Talosta ei puhuttu. Sinne ei menty.

Mutta Laura ja Mika menivät.

He saapuivat varhain aamulla. Kartano seisoi harmaana, hiljaisena, ikkunat rikkinäisinä, ovi vinossa saranoiltaan. Sisällä ilma oli kylmä ja kostea, vaikka ulkona oli lämmin kesäpäivä. Laura poseerasi portaita vasten, Mikan kuvatessa vanhalla peilikameroilla. Kuvia kertyi kymmeniä.

Mutta kotona… yksi niistä sai kaiken muuttumaan.

Se oli kuva, jossa Laura seisoi toisen kerroksen ikkunan edessä. Mika avasi sen koneella — ja jähmettyi. Taustalla, tummassa kulmassa, oli joku.

Ei Laura. Ei Mika. Ei kukaan, joka olisi ollut mukana. Se oli hahmo. Pitkä. Vaalea iho. Mustat, syvät silmäkuopat. Ei silmiä. Ei ilmettä. Mutta se katsoi suoraan kameraan.

He luulivat aluksi, että se oli valo, varjo tai heijastus. Mika suurensi kuvan — mutta mitä enemmän hän zoomasi, sitä selvemmäksi hahmo tuli. Ohuet kädet. Vääristynyt kaula. Jotain, mikä ei kuulunut tähän maailmaan.

Kuva oli alkuperäinen. Sitä ei ollut muokattu. Metadata oli kunnossa. He tarkistivat sen useilla työkaluilla. Tulos: ei merkkejä manipuloinnista.

Seuraavat yöt olivat täynnä levottomuutta.

Laura heräsi siihen, että joku kuiskasi hänen nimeään. Mika näki varjoja liikkumassa ovenraosta, vaikka he olivat yksin. Valot syttyivät ja sammuivat itsestään. Eräänä yönä Laura näki unessa — tai ehkä ei ollut uni — saman hahmon, seisomassa heidän sänkynsä jalkopäässä.

Mika ei suostunut poistamaan kuvaa. “Tämä on todiste,” hän sanoi. “Tämä on oikeaa.” Hän latasi sen nimettömästi eräälle paranormaaleihin ilmiöihin keskittyvälle foorumille.

Reaktiot tulivat nopeasti:

“Tämä ei ole mikään vitsi…”

“Se tuijottaa suoraan minuun.”

“Silmät. Ne liikahtivat. Vannon.”

Yksi kommentti nousi muiden yläpuolelle:

“Jos katsot sitä liian kauan… se alkaa katsoa takaisin.”

Mika nauroi. Yhden kerran.

Viikkoa myöhemmin hän oli kuollut. Unessa. 30-vuotiaana. Ei perussairauksia. Ei selitystä. Lääkäri kirjasi «äkillinen sydänpysähdys».

Laura tuhosi kaiken: kameran, tiedostot, muistikortit. Mutta liian myöhään. Yksi käyttäjä oli jo ehtinyt tallentaa kuvan. Se ei enää pysy poissa.

Nyt se liikkuu netissä. Suljetuissa ryhmissä. Katoaa ja ilmestyy uudelleen.
Jotkut sanovat, että hahmo liikkuu, kun katsot sitä pimeässä.
Toiset sanovat, ettei se ole enää vain kuvassa.