Hän ei uskonut yliluonnolliseen. Ei ennen tuota yötä.
Jari oli insinööri. Looginen, järkiperäinen, maadoitettu. Hän ei koskaan selittänyt asioita hengillä tai enteillä — vaan johdoilla, virralla ja faktoilla. Kun hänen 12-vuotias tyttärensä Ella menehtyi unessa sydänkohtaukseen, Jarin sisin hiljeni. Ei huutoa. Ei kyyneliä. Vain tyhjyys.
Hautajaisten jälkeen talo tuntui vielä hiljaisemmalta kuin ennen.
Mutta ei luonnollisella tavalla.
Hän alkoi kuulla ääniä. Heikkoja askeleita käytävässä. Kuiskauksia hänen nimellään. Yhdessä hetkessä hänen tyttärensä soittorasia alkoi soida keskellä yötä – vaikka se oli ollut rikki jo vuosia. Kun Jari avasi oven Ellan huoneeseen, siellä ei ollut ketään. Mutta ilmassa leijui tuttu haju: vanilja, kuten hänen shampoonsa.
Silloin hän teki jotain, mitä ei olisi koskaan uskonut tekevänsä.
Hän osti pienen valvontakameran. Yönäkö. Liiketunnistin. Ja seuraavana päivänä hän — yksin — meni hautausmaalle ja asetti kameran arkkuun. Miksi? Hän ei edes tiennyt. Ehkä etsiäkseen rauhaa. Tai ehkä… jotain muuta.
Kamera yhdistyi suoraan hänen kannettavaan tietokoneeseensa.
Kuusi yötä, ei mitään.
Seitsemäntenä yönä, klo 3:18, tietokone antoi ilmoituksen:
«Liike havaittu – Kamera 1»
Jari epäröi. Sitten hän painoi «Toista».
Aluksi — pelkkää pimeyttä. Arkussa oli hiljaista. Sitten, ruudun oikeassa alakulmassa, jokin liikkui.
Sormet. Pienet, vaaleat, jäykät. Ne koskettivat arkun sisäpuolta.
Kop. Kop. Kop.
Sitten ääni.
«Isi… kuuletko sä?»
Se oli Ellan ääni. Epävarma, kuiskaava, mutta selvä.
Ruudulla näkyi hahmo. Ja sitten, yhtäkkiä — kasvot. Ne olivat Ellan, mutta ei sellaisena kuin hänet muistettiin. Silmät auki. Katse suoraan kameraan.
«Täällä on kylmä. En ole yksin.»
Yhteys katkesi.
Jari istui hiljaa. Tunnin. Kaksi. Hän katsoi tallenteen uudelleen. Hidasti sen. Pysäytti jokaisen ruudun. Ei virheitä. Ei leikkausta. Tallenne oli aito.
Kaksi yötä myöhemmin kamera aktivoitui uudelleen.
Tällä kertaa videolla näkyi paperilappu. Hitaasti työnnetty kohti linssiä. Siinä oli Ellan käsiala.
«Ne ei halua päästää mua pois.»
Jari ei puhunut enää kenenkään kanssa. Hän lakkasi vastaamasta puhelimeen. Lopulta naapuri näki hänet kaivamassa hautaa. Paljain käsin. Kasvot veressä, kynnet rikki.
Poliisi vei hänet sairaalahoitoon. Hän hoki vain yhtä lausetta:

«Hän koputti. Hän pyysi mua. Mä lupasin tulla.»
Mutta hänen kannettavansa oli yhä päällä.
Ja klo 3:00, seuraavana yönä…
Kamera aktivoitui.
Kuvassa — Ellan kasvot. Lähes kiinni linssissä. Hän ei enää näyttänyt surulliselta.
Hän hymyili.
Sitten hän kuiskasi:
«Nyt on sun vuoro nukkua, isi.»
Virallisesti mitään tallennetta ei ole olemassa.
Mutta jotkut väittävät, että se näkyy yhä.
Syvällä verkossa. Siellä, minne valokeila ei ulotu.
Ja jos katsot sen…
se tietää, että sä katsoit.