He tulivat hakemaan rauhaa. Näköalaa, valokuvaa, hiljaisuutta. Kivinen näköalatasanne korkealla San Rosan vuorilla oli tunnettu henkeäsalpaavasta panoraamastaan. Sitä kutsuttiin «Parvekkeeksi rotkon yllä». Ihmiset jonottivat sinne tuntikausia, vain saadakseen täydellisen kuvan.
Mutta varhain aamulla, 17. kesäkuuta, unelmahetki muuttui silmänräpäyksessä painajaiseksi.
Täydellinen aamu… kunnes maa repesi
Aurinko nousi hitaasti kirkkaan siniselle taivaalle. Ilma oli viileä ja tyyni. Näköalatasanne oli täynnä. Yli 40 ihmistä – lapsia, pariskuntia, retkeilijöitä. Naurettiin, kuvattiin, juotiin kahvia termareista.
Ja sitten: isku.
Syvä, matala jyrinä, joka tuntui ensin kuin raskaan ajoneuvon ääni. Mutta se voimistui.
Maa alkoi täristä.
Tasanne huojuu. Kivet narskuvat. Ihmiset katsovat toisiaan epäuskoisina. Joku huutaa. Toinen juoksee. Kolmas jää seisomaan paikalleen, jäätyneenä pelosta.
Halkeamat. Rysähdys. Ihmisiä putoaa.
Yksi laatan reuna irtoaa silmien edessä. Kivimuuria, johon ihmiset nojasivat, ei enää ole.
Mies, joka seisoi aivan reunalla, perääntyy paniikissa – ja putoaa alas rotkoon.
Ei huutoa. Vain hiljaisuus.
Toisaalla äiti yrittää suojata lastaan, mutta kiveys heidän altaan alkaa romahtaa kuin jää keväällä. Ihmiset liukuvat, kaatuvat, huutavat. Joku tarttuu metallikaiteeseen, mutta se repeää irti ja lentää kivivyöryn mukana.
Silminnäkijä kertoo:
«Se oli kuin maa olisi kadonnut alta. Jos olisin ottanut yhden askeleen lisää – olisin ollut siellä itsekin.»
Pelastajat saapuvat – mutta liian myöhään
Ensimmäiset pelastusryhmät saapuivat 14 minuutin kuluttua. Maanjäristys oli jo ohi.
Mutta näköalatasanne – ei ollut enää olemassa.
Puolet rakenteesta oli romahtanut. Kivien alle jäi ruumiita. Jotkut selvisivät ruhjeilla. Toisista ei ollut jälkeäkään. Turistit etsivät läheisiään huutaen nimiä, joihin ei tullut vastauksia.
Miksi tämä sai tapahtua?
Paikalliset viranomaiset joutuivat heti paineen alle.
Milloin viimeksi rakenne tarkastettiin?
Miksi tasannetta ei suljettu, vaikka alue tunnetaan lievistä maanjäristyksistä?

Kävi ilmi, että tasanne oli rakennettu ilman nykyaikaista seismistä suojaa. Tarkastuksia ei oltu tehty vuosiin. Ja silti – vierailijat päästettiin sinne päivittäin.
Selviytyjät eivät voi unohtaa
Useat niistä, jotka selvisivät, kärsivät nyt traumoista, unettomuudesta ja ahdistuskohtauksista.
Yksi mies sanoi:
«Kun suljen silmäni, kuulen kivien murtuvan. Tunnen, kuinka jalat lähtevät alta.»
Eräs nainen ei ole astunut asuntonsa parvekkeelle tapauksen jälkeen.
Toinen ei enää pysty katsomaan kuvia vuorista – pelkkä näkymä saa hänet vapisemaan.
Ja kaikki tämä olisi voitu estää
Jos rakenteet olisi tarkistettu.
Jos joku olisi ottanut varoitukset tosissaan.
Jos joku olisi sanonut ajoissa:
«Suljetaan tämä ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta.»
Mutta kukaan ei sanonut.
Ja nyt on liian myöhäistä.
Tänään alue on eristetty. Kyltissä lukee:
«PÄÄSY KIELLETTY – SORTUMISVAARA.»
Ihmiset kulkevat ohi. Katsovat alas rotkoon.
Ja muistavat ne kuvat, jotka otettiin vain hetkeä ennen tragediaa.
Hymyjä. Auringonvaloa. Elämää.
Sekunti ennen kuolemaa.