Joskus ihminen kaipaa vain rauhaa. Pois melusta, pois ihmisistä, pois omista ajatuksista. Hengähdystauko. Yksinkertainen hiljaisuus.

Sinä aamuna lähdin liikkeelle vailla päämäärää. En suunnitellut mitään. Kävelin metsään, sumun keskelle, askel kerrallaan. Maassa lehtien pehmeä kahina. Ilma tiheä ja märkä kuin hengitys, joka ei halua päästää.

Ja sitten näin sen.

Puu.

Ei muita korkeampi. Ei erityisen vaikuttava. Mutta… toisenlainen.
Sen muoto oli lähes täydellinen. Sen hiljaisuus oli aktiivinen, kuin se olisi katsonut. Odottanut.

Otin puhelimeni. Halusin vain kuvan. Siluetin sumussa.
Mutta kun katsoin sen läpi…

kaikki muuttui.

Liike, jota ei synny tuulesta
Oksat eivät värähtäneet. Ilma oli täysin hiljainen. Ja silti — jotain liikahti.
Reunassa, näkökentän laidalla. Ei varjo, ei valo.
Jokin aaltoili.

Sitten — se astui esiin.

Ei eläin. Ei ihminen. Jotain muuta.
Pieni. Lapsen kokoinen. Mutta sen hahmo oli… epänormaali.
Sen ääriviivat eivät pysyneet paikoillaan. Ne liukuivat, muuttuivat, kuin vesi, joka yrittää ottaa muodon.

Silmissä — tai siinä, mikä näytti silmiltä — hehkui kylmä, pehmeä sininen valo. Ei loistanut, vaan hengitti.

En pystynyt liikkumaan. En pelosta, vaan… varmuudesta.
Se katsoi minua.
Ja sitten kuulin äänen.

Mutta en korvillani.

”Sinä näit. Siksi olit valmis.”
Se ei puhunut. Mutta sanat tunsin sisälläni.
Ei lauseita — vain merkitys.

Tiesin silloin, etten ollut vain sattumalta paikalla.
Se ei ollut minä, joka löysin sen.
Se löysi minut.

Valoa. Hiljaisuutta. Tyhjyyttä.
Seuraavaksi muistan vain, että seisoin taas yksin. Samassa paikassa.
Puhelin kädessä — pimeänä. Akku loppu. Ei yhtään kuvaa.

Mutta rintakehässä — jotain värisi.
Metsä kuulosti samalta, mutta ei ollut entisellään. Jokainen lehti tuntui katsovan.

Oliko se totta?
Harha? Väsyneen mielen temppu?
Vai sittenkin…
kutsu?

Palasin
Seuraavana päivänä. Ja taas.
Sama puu. Sama sumu. Mutta se — ei ole näyttäytynyt uudelleen.
Silti tunnen sen. Se on läsnä. Se odottaa.

Muistan sen sanattomat sanat:
«Joka näkee, palaa. Joka hyväksyy, muuttuu.»

Minä näin.
Minä palasin.
Ja nyt…
en ole enää sama.

Luuletko, että metsä on vain puita?
Mene. Yksin. Ilman ääntä. Ilman odotuksia.
Kulje tarpeeksi pitkälle.

Ehkä sinäkin näet.