Oli tavallinen aamu. Aurinko oli juuri nousemassa horisontin ylle, värjäten maantien kultaiseen ja meripihkaiseen sävyyn. Ilma oli raikas, ja asfaltin yllä leijui ohut sumu. Kokenut rekkakuski Sergei oli kiireessä — edessä oli pitkä matka, ja jokainen minuutti oli tärkeä. Moottori hyrisi tasaisesti, renkaat pyörivät tutussa rytmissä hiljaisella tiellä.
Yhtäkkiä, aivan odottamatta, pensaiden takaa syöksyi koira. Mustavalkoinen, takkuisella turkilla ja pystyssä olevin korvin, se haukkui epätoivoisesti — ja hyppäsi suoraan ajoradalle, sulkien valtavan rekan tien. Sergei painoi vaistomaisesti jarrua, ohjaamo tärähti ja renkaiden kirskunta halkoi aamun hiljaisuuden. Kuorma-auto pysähtyi vain muutaman metrin päähän.
Mutta koira ei paennut. Se juoksi kuorma-auton ympäri ja pysähtyi omituisen tumman esineen viereen, joka makasi keskellä tietä. Se haukkui terävästi ja määrätietoisesti, aivan kuin pyytäen apua. Sergei, yhä järkyttyneenä äkkipysähdyksestä, nousi ohjaamosta ja lähti kohti eläintä.
— Mitä sinä täällä oikein teet? — hän mutisi lähestyessään.
Hänen edessään oli tavallinen musta roskapussi. Aamun aurinko heijastui sen muovipinnasta. Sergei huomasi, että se oli hieman repeytynyt, ikään kuin joku olisi jo yrittänyt avata sen.
Koira perääntyi askeleen, mutta ei kääntänyt katsettaan hänestä. Sen silmissä oli sekä huolta että sanaton pyyntö.
Sergei kyykistyi ja veti varovasti pussin reunaa auki. Heti kun hän näki sisälle, kylmä väre kulki hänen selkäänsä pitkin. Sisällä, vanhaan peittoon käärittynä, makasi pieni pentu. Se hengitti vaivalloisesti ja vinkui heikosti, aivan kuin se olisi aavistanut, että apu oli tullut viime hetkellä.
Kuljettajan sydän puristui kasaan. Kaikki oli selvää — tämä mustavalkoinen koira oli pennun emo. Joku, joka ei halunnut vaivautua, oli jättänyt pennun keskelle tietä, tuomiten sen varmaan kuolemaan.
Epäröimättä Sergei veti esiin linkkuveitsensä, leikkasi pussin varovasti auki ja nosti pienen otuksen syliinsä, käärien sen työtakkiinsa. Emo nuuhkaisi pentua, inahti hiljaa ja alkoi nuolla sen kuonoa, aivan kuin varmistaakseen, että se oli turvassa.
Vaikka hänellä oli pitkä matka ja aikataulu tiukka, Sergei ymmärsi, että nyt hänen kuormansa ei ollut vain perävaunussa oleva tavara, vaan myös tämä haurasta elämää kantava pieni olento. Hän viittoi koiraa mukaansa ja yhdessä he palasivat kuorma-autolle.
Kun hän nousi takaisin ohjaamoon, hänen mielessään pyöri vain yksi kysymys: kuka voisi tehdä jotain tällaista? Millainen ihminen hylkää elävän olennon asfaltille? Vastausta ei ollut.
Emo käpertyi apukuskin penkille, silmänsä pentuun kiinnitettyinä. Sen hengitys tasaantui vähitellen, lämmitettynä takilla ja emon läsnäololla.
Sergei tiesi yhden asian varmasti — hän ei jättäisi niitä. Tie edessä oli pitkä, mutta hän ei ajanut enää yksin. Ja syvällä sisimmässään hän tunsi, ettei tämä kohtaaminen autiolla tiellä ollut sattumaa.