Muistan tuon päivän jokaisen yksityiskohdan. Aamu alkoi täydellisessä kaaoksessa — kiireinen pakkaaminen, lähes olematon uni ja jatkuva pelko siitä, että myöhästyn lennolta. Sylissäni oli kaksikuinen poikani, ja edessä kuuden tunnin lento. Mieheni odotti meitä toisessa kaupungissa, eikä minulla ollut ketään apuna — ei sukulaisia, ei ystäviä. Kaikki oli minun vastuullani.

Heti nousun jälkeen kävi selväksi, ettei tästä tulisi helppo matka. Yleensä rauhallinen vauvani ei millään saanut itseään tyyntymään. Hänen itkunsa halkoi matkustamon hiljaisuuden. Yritin kaikkea — syöttää, vaihtaa vaipan, painaa hänet tiukasti rintaani vasten, keinutella hellästi. Mikään ei auttanut pitkään. Hetken päästä hän aloitti uudestaan, entistä kovempaa.

Minuutit kuluivat, ja tunsin viereisellä paikalla istuvan miehen raskaan katseen. Noin viisikymppinen, täydellisesti istuva puku päällään, salkku jaloissaan. Hänen kasvonsa olivat väsyneet, mutta silmissä paloi selkeä ärtymys. Hän huokaili kuuluvasti, nojautui taaksepäin ja mumisi välillä jotain itsekseen. En uskaltanut katsoa häntä suoraan, etten näkisi vahvistusta sille tunteelle, joka minulla jo oli — että häntä häiritsimme.

Kun lentoemäntä toi lounaan, en edes ajatellut syömistä. Poikani kiemurteli sylissäni, ja päässäni kaikui vain yksi ajatus: Kaikki tässä koneessa vihaavat meitä. Väsymys ja voimattomuus olivat niin musertavia, että olin itsekin purskahtaa itkuun.

Noin tunnin kuluttua mies yllättäen kumartui puoleeni. Jännitin heti, varmana siitä, että hän sanoisi jotain tyyliin: “Voisitteko hiljentää lapsenne?” Sen sijaan hän sanoi rauhallisella äänellä:

— Antakaa minä pidän häntä hetken.

En aluksi edes ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Hän ojensi kätensä, ja melkein ajattelematta annoin vauvan hänelle. Poikani tuijotti vierasta kasvoa hetken… ja lakkasi itkemästä. Mies alkoi keinutella häntä lempeästi ja hyräillä hiljaa jotakin. Muutamassa minuutissa poikani nukahti hänen syliinsä.

Istuin siinä hämmästyneenä. Sama mies, joka hetkeä aiemmin näytti ärtyneeltä ja räjähtämisen partaalla olevalta, piteli nyt lastani hellävaraisesti kuin isoisä. Hän piti häntä sylissään lähes puoli tuntia, antaen minulle ensimmäisen rauhallisen hetken koko lennon aikana — tarpeeksi aikaa syödä, hengittää ja vain olla.

Ennen laskeutumista hän ojensi poikani takaisin ja sanoi:
— Minulla on kolme lasta. Tiedän, millaista on matkustaa yksin. Olette vahva äiti.

Silloin ymmärsin: joskus ärtyneen ilmeen takana on vain väsynyt, mutta hyvä sydän. Ja apu voi tulla sieltä, mistä sitä vähiten odottaa.