Joki näytti sinä päivänä rauhalliselta, lähes seesteiseltä. Kevyt sumu leijaili veden pinnalla ja kätki alleen sen kylmät, syvät vedet. Mikään ei vihjannut, että pian tapahtuisi jotakin hirvittävää. Mutta muutamassa minuutissa idylli muuttui painajaiseksi, jota kyläläiset eivät koskaan unohtaisi.
Kapeaa hiekkatietä pitkin jokea kohti ajoi ylellinen auto. Sen kiiltävä kori erottui jyrkästi ympärillä olevista vaatimattomista puutaloista. Ratissa istui pitkä mies, täydellisesti räätälöity puku yllään, kasvot kylmät ja ilmeettömät. Takapenkillä istui viisivuotias tyttö pyörätuolissa, puristaen tiukasti sylissään vanhaa pehmonallea — ainoaa ystäväänsä ja lohduttajaansa.
Tytön silmät olivat pelosta suurina. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta jokainen piirre hänen kasvoillaan huusi, että hän tunsi vaaran lähestyvän. Auto pysähtyi korkean joenpenkan reunalle, juuri siihen kohtaan, missä vesi virtasi syvänä ja voimakkaana.
Lähellä niityllä laidunsi rautias hevonen. Yhtäkkiä se nosti päänsä, höristi korviaan ja tuijotti kohti jokea, kuin olisi aistinut, että jotakin kauheaa oli tapahtumassa.
Mies nousi autosta, kiersi sen ja veti tytön ulos pyörätuolin kanssa. Hän ei katsonutkaan lasta, vaan nosti tämän vanhaan, huojuvaan veneeseen, joka oli kiinni pensaassa rannassa. Vene pysyi juuri ja juuri pinnalla, mutta mies työnsi sen irti rannasta ja alkoi soutaa kohti joen keskiosaa.
Tyttö istui liikkumatta, puristi leluaan niin kovaa, että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi. Miehen kasvot pysyivät kivisinä.
Kun he saapuivat syvimpään kohtaan, mies nousi äkisti seisomaan. Ilman sanaakaan hän tarttui tyttöä hartioista ja heitti hänet, pyörätuolin kanssa, jäiseen veteen. Raskas metalli alkoi heti painua kohti pohjaa, vetäen pienen kehon mukanaan.
Silloin ilmaan kantautui terävä hirnahdus. Rautias hevonen lähti täyttä laukkaa, sen kaviot jylisivät maata vasten ja sen silmissä paloi villi liekki. Epäröimättä se syöksyi jokeen, nostattaen valtavan vesiroiskeen.
Voimakas virta yritti vetää tytön pohjaan, mutta hevonen, potkien raivokkaasti jaloillaan, sukelsi pinnan alle. Se tarttui hampaillaan pyörätuolin hihnaan ja alkoi vetää kaikin voimin. Sekunnit virran kanssa kamppaillessa tuntuivat ikuisuudelta.
Mies veneessä jähmettyi paikoilleen. Hän ei ollut odottanut, että eläin puuttuisi asiaan. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta ja järkytyksestä. Hän yritti soutaa takaisin rantaan, mutta oli jo liian myöhäistä.
Hevonen, joka käytti jokaisen lihaksensa voiman, veti tytön matalikolle. Tyttö yski rajusti, haukkoen ilmaa kuin jokainen hengenveto olisi ollut aarre. Huudot toivat paikalle kyläläisiä, jotka ryntäsivät ympäröimään tytön ja hevosen, samalla kun joku soitti poliisille.
Mies pidätettiin välittömästi. Myöhemmin selvisi, että hän oli tytön biologinen isä, joka oli päättänyt hankkiutua hänestä eroon tämän sairauden takia. Mutta kyläläiset muistaisivat aina tuon päivän — päivän, jolloin olento, jota ohjasi pelkkä vaisto ja selittämätön side, teki sen, mihin ihminen ei kyennyt.
Joki on sittemmin ollut jälleen hiljainen, mutta sen syvyyksiin on jäänyt muisto hetkestä, jolloin kylmä inhimillinen julmuus kohtasi eläimen kuuman, pyyteettömän rohkeuden. Ja jokainen, joka kulkee paikan ohi, muistaa, että joskus pelastus tulee sieltä, mistä sitä vähiten odottaa.