Sinä aamuna poliisiasemalla vallitsi lähes unelias hiljaisuus. Ulkona puhalsi kostea tuuli ja kadut olivat tyhjät. Sisällä ainoa ääni oli kellon tikitys – kunnes ovi narisi ja sisään astui iäkäs nainen pitkässä harmaassa takissa. Leukansa alla hänellä oli huolellisesti sidottu villahuivi. Lyhyessä talutushihnassa kulki tanakka, punertava koira, jonka häntä heilui niin nopeasti, että se näytti siltä kuin eläin olisi ollut valmis nousemaan ilmaan.

Nainen astui tiskille ja sanoi epäröimättä:

— Minun täytyy puhua päälliköllenne. Heti.

Päivystävä poliisi nosti katseensa papereista, hämmentyneenä.

— Rouva, haluatteko tehdä rikosilmoituksen?

— Ei aivan, — hän vastasi vetäen hihnaa estääkseen koiraa hyppäämästä. — Olen tullut kertomaan jotain tärkeää. Se koskee koiraani. Ja ehkä… jotain paljon suurempaa.

Poliisi vilkaisi koiraa, joka sillä hetkellä yritti etutassuillaan kiivetä tiskille, kieli ulkona ja silmät loistaen kuin se olisi juuri voittanut lotossa.

— Rouva, — poliisi sanoi varovasti, — jos koirallanne on terveysongelmia, eläinlääkäriasema on aivan kadun toisella puolella.

— Ei, te ette ymmärrä! — naisen ääni värisi mutta pysyi päättäväisenä. — Olen elänyt sen kanssa vuosia. Tiedän jokaisen sen katseen, jokaisen liikkeen. Mutta viimeisten kahden viikon aikana se on muuttunut. Se ei ole vain iloinen – se käyttäytyy kuin olisi jonkin aineen vaikutuksen alaisena. Kuin… — hän epäröi — …joku antaisi sille jotain.

Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Eräs nuorempi poliisi kuiskasi:

— Ehkä meidän pitäisi soittaa sosiaalitoimeen?

Mutta harmaahiuksinen, vaistoihinsa luottava ylikersantti nosti kätensä:

— Viekää hänet kuulusteluhuoneeseen.

Tarina alkaa keittiöstä
Siellä nainen kertoi arjestaan: yksin, vanhassa talossa kaupungin laidalla. Joka aamu hän ruokki koiran, vei sen ulos ja hoiti kotitöitä. Mutta viime aikoina koira katosi tunniksi tai pariksi ja palasi poikkeuksellisen riehakkaana. Aluksi hän luuli sen löytäneen leikkikavereita. Sitten hän huomasi, ettei koira ollut lainkaan väsynyt – päinvastoin, se pursui energiaa ja sen silmissä oli oudon kirkas katse.

— Sen silmät… — hän silitti koiraa vapisevalla kädellä — ne ovat nyt erilaiset. Liian kirkkaat.

Ylikersantti kysyi, minne koira meni. Nainen myönsi nähneensä sen muutaman kerran pujahtavan aidassa olevan aukon läpi naapurin pihalle, jossa seisoi vanha, puoliksi hylätty autotalli. Hän ei ollut koskaan mennyt lähemmäs – alueella oli huono maine.

Operaatio «Iloinen koira»
Kaksi poliisia lähetettiin paikalle. He löysivät nopeasti autotallista joukon nuoria miehiä. Lattialla oli pusseja tuntematonta jauhetta ja niiden vieressä kulho, jossa oli ruokajäämiä, jotka asiantuntijoiden mukaan sisälsivät huumausaineita.

Tutkinta paljasti, että nuoret tiesivät koiran tulevan usein paikalle. He syöttivät sille huumejäämillä saastutettuja ruokia vain huvikseen, haluten nähdä sen ylivilkkaana. Heille se oli ”vitsi”. Mutta eläimen elimistöön kertyneet määrät olisivat voineet olla hengenvaarallisia.

Seuraukset
Epäillyt pidätettiin. Koira sai kiireellistä eläinlääkärin hoitoa, ja tutkimukset vahvistivat sen elimistössä olleen kiellettyjä aineita. Nainen itki hiljaa asemalla.

— Tiesin, ettei se ollut vain onnellisuutta… — hän kuiskasi.

Tapaus levisi nopeasti naapurustoon. Asukkaat myönsivät nähneensä epäilyttäviä ihmisiä autotallin lähellä, mutta kukaan ei ollut yhdistänyt sitä koiraan.

Kun ylikersantti sulki tapauksen asiakirjat, hän sanoi lauseen, joka päätyi paikallislehtiin:

— Joskus ilmoitus ”liian iloisesta koirasta” ei ole vitsi. Se on varoitus siitä, että vaarallista tapahtuu aivan silmiemme alla.