Ilta pienessä kaupungissa oli alkanut rauhallisesti. Päivystävä poliisi selasi päivän raportteja, kun puhelin soi. Toisessa päässä oli ohut, värisevä lapsen ääni.

— Hei… Auttaisitteko minua… — ääni nyyhkytti. — Isäni on lattian alla.

Poliisi kurtisti kulmiaan. Tällaista soittoa ei tullut joka päivä.

— Mikä sinun nimesi on, kulta? — hän kysyi lempeästi. — Voinko puhua äidillesi?

— Äiti ei usko minua, — tyttö vastasi. — Hän sanoo, että keksin kaiken. Mutta se on totta… Isä kertoi minulle itse.

— Missä hän on nyt? — poliisi kysyi, kylmän väreen kulkiessa hänen selkäänsä pitkin.

— Hän tuli luokseni unessa… — tyttö kuiskasi. — Hän sanoi, että on lähtenyt kauas… ja että makaa lattian alla.

Poliisi vaihtoi katseen kollegansa kanssa. Tarina kuulosti oudolta, jopa absurdilta, ja ensimmäinen ajatus oli ottaa sosiaaliviranomaiset mukaan — ehkä lapsi kärsi traumasta. Mutta tytön äänestä kuului jotakin liiankin aitoa, raakaa pelkoa, jota ei voinut jättää huomiotta.

— Käydään tarkistamassa, — tokaisi toinen poliisi lyhyesti. — Ihan varmuuden vuoksi.

Talo, johon he saapuivat, näytti tavalliselta — siisti julkisivu, hoidettu piha. Ovelle tuli nelikymppinen nainen. Hän näytti yllättyneeltä heidän tulostaan, mutta kun kuuli sen liittyvän hänen tyttäreensä, hän huokaisi ärtyneenä.

— Hän keksii kaiken, — nainen sanoi terävästi. — Siitä lähtien, kun hänen isänsä lähti, hän näkee painajaisia.

Tyttö seisoi hieman sivummalla, puristaen vanhaa pehmokarhua rintaansa vasten. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, mutta niissä paloi hiljainen päättäväisyys. Hän osoitti ääneti olohuoneen nurkkaa, lähellä seinää, jossa oli vastikään asennettu uusi laminaattilattia.

— Tässä, — hän kuiskasi. — Hän on tässä.

Äiti pyöräytti silmiään, mutta suostui vastahakoisesti siihen, että poliisit tarkistivat lattian. Hän mutisi yhä, että tämä oli ajan tuhlausta.

Kun ensimmäiset laudat irrotettiin, huoneeseen levisi pistävä, raskas haju. Toinen poliisi pidätti hengitystään ja katsoi kollegaansa. Äidin kasvot kalpenivat, ja hän astui vaistomaisesti taaksepäin.

Muutaman laudan jälkeen näkyviin tuli musta muovipeite. Sen sisällä, tiukasti teipillä käärittynä, oli ihmisen ruumis. Huoneeseen laskeutui tukahduttava hiljaisuus.

Asiantuntijat vahvistivat pian, että kyseessä oli noin nelikymppinen mies. Asiakirjat ja erityispiirteet paljastivat, että hän oli tytön isä, joka oli ollut kateissa lähes kuukauden.

Kuolinsyy oli vakava pään vamma. Laminaattilattia oli asennettu vain muutama päivä ennen hänen katoamistaan. Epäilykset kohdistuivat heti äitiin, joka kiisti kaiken. Hänen kertomuksensa olivat ristiriitaisia, ja todisteet viittasivat yhä selvemmin perheväkivaltaan.

Kuitenkin kaikkein arvoituksellisinta oli, miten tyttö oli “tiennyt”, missä hänen isänsä oli. Hän piti kiinni väitteestään: isä oli tullut hänen uneensa, puhunut hänelle ja pyytänyt häntä kertomaan poliisille.

Naapurit olivat järkyttyneitä. Perhe oli aina vaikuttanut kunnolliselta, ilman merkkejä riidoista. Se, mitä lattian alta löydettiin, mursi tuon kuvan ikuisiksi ajoiksi.

Tyttö asuu nyt sukulaisten luona. Psykologit työskentelevät hänen kanssaan päivittäin auttaakseen häntä selviytymään kokemastaan. Tutkinta on yhä kesken: äiti vakuuttaa olevansa syytön, mutta todisteet kertovat toista.

Ja kaikille, jotka ovat kuulleet tämän tarinan, jää yksi kysymys vaille vastausta: miten kahdeksanvuotias tyttö saattoi tietää niin tarkasti, että hänen isänsä makasi lattialautojen alla?