Se tapahtui rauhallisella asuinalueella, sellaisella, jossa illalla kuuluu vain lehtien havinaa ja satunnaisia askeleita myöhäisiltä kulkijoilta. Kukaan ei olisi arvannut, että yhden valaistun ikkunan takana oli käynnissä kohtaus, joka sopisi psykologiseen trilleriin.
Poliisipartio ajoi hitaasti pitkin katua. Vuoro oli ollut rauhallinen: muutama ohikulkija, tyhjät pihat, unelias kaupunki. Mutta muutaman minuutin kuluttua tämä hiljaisuus oli rikkoutumassa avunhuudolla.
Yhtäkkiä erään talon sisäänkäynniltä juoksi pieni tyttö — korkeintaan viisivuotias. Hän oli paljain jaloin, päällään pupukuvioiset pyjamat, vaaleat hiukset sotkuisina ja katse täynnä kauhua. Hän juoksi suoraan poliisiauton luo, kompastellen melkein matkalla.
— Auttakaa! — hänen äänensä värisi. — Sänkyni alla on mies… hänellä on naamio.
Aluksi konstaapelit Kovalev ja Melnikova luulivat, että kyse oli vain lapsen mielikuvituksesta. Mutta äänen vapina ja jähmettynyt pelko silmissä saivat heidät epäröimään. Tyttö selitti nopeasti: hän oli herännyt keskellä yötä ja nähnyt hämärässä jonkun ryömivän ja piiloutuvan sänkynsä alle. Mies käytti mustaa naamiota ja tummaa vaatetusta. Hän luuli tytön nukkuvan. Tyttö oli onnistunut livahtamaan ulos huoneesta, piiloutunut kaappiin ja nähdessään poliisiauton ikkunasta, juossut ulos.
Äiti, joka avasi oven aamutakissaan, näytti enemmän nolostuneelta kuin pelästyneeltä.
— Anteeksi, hänellä on vilkas mielikuvitus, — nainen sanoi. — Hän on jo viikkoja väittänyt, että joku seisoo huoneensa nurkassa. Luulin sen olevan vain leikkiä.
Tytön huone oli siisti ja värikäs, täynnä pehmoleluja. Poliisit tarkistivat jokaisen nurkan. Sängyn alla — ei mitään. Ei jälkeäkään vieraasta. Kovalev oli jo aikeissa vitsailla, mutta Melnikova kurtisti kulmiaan.
— Tiedätkö, — hän sanoi hiljaa kollegalleen, — lapsen silmät eivät valehtele tuolla tavalla. Tarkistetaan talon turvakamerat.
Äiti suostui vastahakoisesti. Nauha pyöri hitaasti taaksepäin. Tuntikausia ilman mitään epäilyttävää… kunnes poliisit jähmettyivät paikoilleen.
Näytöllä näkyi mies, pukeutunut kokonaan mustaan, huppu päässä ja kasvot täysin peitettyinä maskilla. Hän astui rakennukseen jotain kädessään kantaen ja nousi portaita määrätietoisin askelin. Avainnippua ei näkynyt — hän liikkui äänettömästi ja päättäväisesti. Kerroksen kamera tallensi hänen lähestyvän tytön asunnon ovea. Sitten kuva katkesi — kuin hän olisi huomannut kameran ja siirtynyt sen ulottumattomiin.
Muutamaa minuuttia myöhemmin toinen kamera tallensi hänet uudelleen. Tällä kertaa hän poistui asunnosta. Kädessään hänellä oli nyt pieni lasten reppu. Kasvot olivat yhä peitettynä.
Tallenne päättyi.
Asunnossa vallitsi paniikki. Äiti kalpeni yrittäessään muistaa, oliko hän lukinnut oven ennen kuin meni kylpyhuoneeseen. Murtojälkiä ei ollut — ovi oli ilmeisesti jäänyt hieman raolleen. Sängyn alta, tytön osoittamasta kohdasta, poliisit löysivät ohuen mustan narun ja pienen metallikoukun — mahdollisesti osan laukusta tai työkalusta.
— Hän näki kaiken, — Melnikova sanoi hiljaa ja katsoi tyttöä. — Ilman hänen rohkeuttaan emme olisi koskaan saaneet tietää.
Tallenne lähetettiin asemalle. Miehen henkilöllisyys on yhä tuntematon, mutta hänen käytöksensä oli liian tarkoituksellista ollakseen sattumanvaraisen murtovarkaan. Hän odotti hetkeä, jolloin aikuiset olisivat kiireisiä, ja valitsi lapsen huoneen jostain tietystä syystä.
Seuraavana aamuna tarina oli levinnyt koko naapurustoon. Kaikki puhuivat pienestä tytöstä, joka oli ainoana huomannut vaaran ja uskaltanut kertoa siitä.
Ja poliisit toistavat yhä: joskus lapsen sanat eivät ole satua — vaan varoitus, joka voi pelastaa hengen.