En olisi koskaan uskonut, että tavallinen lento voisi muuttua hetkessä, joka saa sydämen hakkaamaan nopeammin. Kaikki alkoi yllättävästä puhelusta – siskoni oli joutunut sairaalaan. Hän asuu yksin, kaukana perheestä, ja sillä hetkellä olin hänen ainoa tukensa.
Minulla ei ollut ketään, jolle jättää kolmevuotiasta tytärtäni, joten otin hänet mukaani. Ostin ensimmäiset saatavilla olevat liput ja huomasin vasta lentokentällä, että paikkamme olivat eri luokissa: minun bisneksessä, hänen turistissa. Toivoin hyväuskoisesti, että joku suostuisi vaihtamaan, mutta yllätyksekseni edes puolityhjä business-luokka ei saanut lentoemäntiä järjestämään meitä yhteen.
Minulla ei ollut vaihtoehtoa – jätin tyttäreni turistiluokkaan erään naisen viereen, joka ensi silmäyksellä vaikutti ystävälliseltä ja luotettavalta.
Kävin tarkistamassa tilanteen noin kahdenkymmenen minuutin välein. Tyttö oli rauhallinen, katsoi piirrettyjä ja kertoi, että “täti on kiva”. Kaikki vaikutti olevan kunnossa… kunnes huomasin jotakin outoa.
Lennon loppupuolella kuljin heidän paikkansa ohi ja näin, kuinka nainen kirjoitti nopeasti jotakin pieneen muistivihkoon, kumartuen niin, ettei kukaan näkisi. Kun hän huomasi minun katsovan, hän sulki vihkon äkisti ja hymyili – liian väkinäisesti ollakseen aito. Vaistoni heräsivät heti.
Kun kone laskeutui ja matkustajat alkoivat nousta, menin hakemaan tyttäreni reppua. Ja taas – nainen kirjoitti. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt peittää sitä, mutta katsoi minua oudolla, tarkkailevalla katseella.
— Haluatteko jotakin tyttäreltäni? — kysyin yrittäen pitää ääneni rauhallisena.
Nainen huokaisi, sulki vihkon ja ojensi sen minulle. Sivut olivat täynnä pientä käsialaa ja pieniä piirroksia. Ja piirroksissa oli tyttäreni – kuinka hän piti leluaan, katsoi ikkunasta ulos, hymyili.
— Olen taiteilija ja lastenkirjailija, — hän sanoi hiljaa. — Sain tänään yllättäen inspiraation. Tyttärenne muistutti minua tarinan päähenkilöstä, jota en ollut saanut pitkään aikaan päätökseen. Hänen katseensa, liikkeensä, jopa tapa, jolla hän siirtää hiuksiaan… kaikki tuntui niin elävältä, että minun oli pakko tallentaa se paperille. Anteeksi, jos se vaikutti oudolta.
Selasin muutaman sivun. Siellä ei ollut mitään uhkaavaa tai henkilökohtaista – vain lämpimiä ja ihailevia muistiinpanoja ja luonnoksia. Hänen sankarittarensa oli rohkea, unelmoiva tyttö, joka lähtee uskomattomalle matkalle pelastaakseen kokonaisen maailman.
Silti minulla oli ristiriitaiset tunteet. Toisaalta helpotus siitä, ettei ollut mitään vaaraa. Toisaalta ymmärrys siitä, kuinka epäluuloisia olemme nykyään – jopa vilpitön taiteellinen inspiraatio voi tuntua epäilyttävältä.
Lentokentän uloskäynnillä nainen tuli vielä kerran luokseni. Hän kiitti minua siitä, etten reagoinut aggressiivisesti, ja sanoi, että ehkä, kun kirja julkaistaan, tunnistan sen päähenkilössä pienen matkustajan tältä lennolta.
En tiedä, saako hän sen koskaan valmiiksi. Mutta tuo päivä muistutti minua yksinkertaisesta totuudesta: joskus oudon käytöksen takana ei ole uhkaa… vaan tarina, jota emme ole vielä kuulleet.