10B-luokassa oli jo pitkään vallinnut oma järjestyksensä. Opettajat tulivat ja menivät, mutta oppilaiden röyhkeys ja uhmakkuus vain kasvoivat. Yksi opettaja jäi äitiyslomalle, toinen lähti kuukauden jälkeen, koska ei kestänyt jatkuvaa pilkkaa.

Kun luokan ovelle ilmestyi uusi kirjallisuudenopettaja — Anna Vjatšeslavovna, nuori, huoliteltu, rauhallinen katse silmissään ja hiukset siististi nutturalle koottuna — oppilaat vaihtoivat keskenään tietäviä katseita ja ivallisia hymyjä.

— Ei se kauan kestä, kuiskasi joku etupenkistä.

Ensimmäinen oppitunti alkoi kuten aina — kärsivällisyyden testillä.

— No niin, avatkaa vihkot… — aloitti hän rauhallisesti.

— Me ei tuotu niitä! — kuului ääni takapenkiltä. Naurua.

— Ehkä sinun pitäisi ensin esitellä itsesi ja sitten yrittää opettaa? — sanoi sarkastisesti pitkä poika ikkunan vierestä.

— Hyvä on, — hän nyökkäsi. — Anna Vjatšeslavovna.

— Anna Viagralovna! — huusi kirkkaan väriseen neuleeseen pukeutunut tyttö, ja nauru voimistui.

Joku soitti puhelimestaan aasin hirnuntaa. Paperilennokki osui hänen olkapäähänsä. Toiset juttelivat äänekkäästi, jotkut pudottivat oppikirjoja lattialle tahallaan, ja muutamat selasivat avoimesti TikTokia.

— Varmaan alat itkeä ja lähdet, niin kuin se edellinen? — sanoi yksi niin kovalla äänellä, että hän varmasti kuuli.

Anna Vjatšeslavovna ei korottanut ääntään. Hän ei huutanut. Sen sijaan hän käveli pöydän luo, istuutui sen reunalle ja sanoi hiljaa, melkein arkisesti:

— Tiedättekö… minä ymmärrän teitä hyvin.

Luokassa tuli hiljaista.

— Te luulette, että olen täällä komentamassa teitä. Mutta minä tulin, koska joskus istuin itsekin tällaisella koulunpenkillä… ja vihasin koulua. Koska kotona ei ollut ketään odottamassa minua, koska vanhemmillani oli liikaa tekemistä oman elämänsä kanssa. Ja kyllä, minäkin pilkkasin omaa opettajaani… kunnes eräänä päivänä sain tietää, että hänen poikansa makasi sairaalassa kriittisessä tilassa.

Hänen äänensä oli lempeä, mutta jokaisessa sanassa oli painoa. Kukaan ei ollut odottanut näin henkilökohtaista tunnustusta tältä hauraalta näyttävältä naiselta.

— Siitä huolimatta tuo opettaja tuli tunneille, hymyili meille… vaikka tiesi, että kotona saattaisi odottaa kauhea uutinen. Silloin ymmärsin, että todellinen voima ei ole vastata pahaan pahalla, vaan pysyä ihmisenä, tapahtuipa mitä tahansa.

Luokassa vallitsi syvä hiljaisuus. Joku sulki nopeasti puhelimensa ilmoitusäänen. Jopa ne röyhkeimmät, jotka nauroivat jokaiselle aikuiselle, katsoivat alas pulpetteihinsa.

— En odota, että pidätte minusta, — hän jatkoi. — En odota, että meistä tulee ystäviä huomenna. Mutta ehkä voisitte ainakin yrittää kuunnella. Ei minun takiani — vaan itsenne takia. Koska elämässä kohtaatte monia ihmisiä, joista ette pidä. Ja silloin teillä on valinta: nöyryyttää heitä… tai ymmärtää heitä.

Kukaan ei vastannut vitsillä. Kukaan ei nauranut. Takapenkillä istunut poika, joka oli ensimmäisenä huutanut loukkauksen, otti hitaasti vihkon esiin. Tyttö, joka oli nauranut kovimmin, laski katseensa hiustensa taakse.

Kun kello soi, kukaan ei rynnännyt ovelle. He pakkasivat tavaransa hitaasti. Muutama jäi oven lähelle, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei saanut kerättyä rohkeutta.

Seuraavalla kirjallisuuden tunnilla kaikki olivat paikalla — vihkojen, kirjojen ja, mikä yllättävintä, ilman puhelimia pulpetilla.

He eivät vielä tienneet, että tämä nainen muuttaisi heitä enemmän kuin yksikään koulun opetussuunnitelman kirja.