Hän oli maannut liikkumatta jo kolmekymmentäneljä päivää. Teho-osaston valkoiset seinät, hämärä valaistus ja laitteiden tasainen piippaus olivat hänen ainoa todellisuutensa. Nuori poliisiupseeri, joka oli saanut vakavan pään vamman palvelustehtävässä, ei ollut onnettomuuden jälkeen avannut silmiään. Lääkärit olivat tehneet kaikkensa, mutta jokainen uusi päivä ilman edistystä vei pois pienenkin toivonkipinän.
Sinä iltana lääkärikokous teki raskaan päätöksen: jos aamuun mennessä ei näkyisi merkkejä paranemisesta, elintoimintoja ylläpitävät laitteet irrotettaisiin. Perheelle tämä tuntui lopulliselta tuomiolta. He yrittivät valmistautua viimeiseen hyvästijättöön, kun yksi lääkäreistä ehdotti viimeistä elettä – että hänen palveluskoiransa saisi tulla sanomaan hyvästit.
Lari ei ollut tavallinen koira. Hän oli nuori mutta jo koulutettu poliisikoira, joka oli käynyt läpi kuukausia kestäneen tiukan harjoittelun, tehnyt yövuoroja ja ollut mukana vaarallisissa operaatioissa yhdessä ohjaajansa kanssa. Larille hänen ohjaajansa oli koko maailman keskipiste. Ja nyt tuo maailma oli romahtamassa.
Kun Lari astui steriiliin sairaalahuoneeseen, desinfiointiaineen tuoksu sai hänet pysähtymään hetkeksi. Hän liikkui varovasti, korvat luimussa, silmissä huoli ja epävarmuus. Mutta heti kun hän näki tutun hahmon sängyssä, jokin muuttui.
Lari jähmettyi, tuijotti miehen kasvoja ja haukahti yhtäkkiä kovaa ja terävästi – aivan kuten hän teki palveluksessa hälytyksen aikana. Hoitaja lähti viemään häntä ulos, mutta Lari nykäisi itsensä irti, hyppäsi yhdellä loikalla sängylle ja alkoi nuuhkia miehen kasvoja, tökkiä kuonollaan ja nuolla hänen käsiään. Hänen häntänsä löi hurjasti lakanoita vasten.
— Lari… — kuului äkkiä heikko, hiljainen ääni. Tällä kertaa se oli todellista.
Aluksi lääkärit luulivat kuulleensa omiaan. Mutta monitorit vahvistivat – hengitys syveni hieman ja sydämen rytmissä tapahtui muutoksia. Lari asettui suoraan ohjaajansa rinnalle, painautui tiiviisti häneen ja työnsi kuononsa hänen leukansa alle. Silloin upseerin sormet liikahtivat kevyesti.
Lääkintähenkilökunta riensi paikalle. Verenpaine nousi, syke vakiintui. Ja sitten, hitaasti ja valtavan ponnistuksen jälkeen, mies avasi silmänsä. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli hänen koiransa huolestunut mutta rakastava katse.
— Lari… — hän toisti. Tällä kertaa kukaan ei epäillyt, etteikö hän olisi palaamassa takaisin pimeydestä.
Laitteiden sammuttaminen peruttiin välittömästi. Hoitoa tehostettiin, ja seuraavien päivien aikana upseerin tila parani huomattavasti. Kukaan ei pystynyt tieteellisesti selittämään tätä äkillistä käännettä, mutta kaikki tiesivät, että juuri Lari oli tuonut hänet takaisin elämään.
Kuukauden kuluttua upseeri pystyi jo istumaan omin voimin. Hänen ensimmäinen pyyntönsä oli nähdä Lari uudelleen. Kun koira juoksi huoneeseen häntä villisti heiluen, useampi hoitaja poistui hiljaa – kyyneleet silmissään.
Siitä päivästä lähtien he eivät enää koskaan eronneet toisistaan. Ja jokainen, joka tunsi heidän tarinansa, uskoi yhteen asiaan: joskus rakkaus ja uskollisuus ovat vahvempia kuin mikään lääkärin diagnoosi.