Pienen kylän laidalla, vinojen aitojen ja pölyisen tien varrella, oli käynnissä hautajaiset. Taivas roikkui matalalla ja harmaana, tuuli kantoi kosteaa maan ja kuihtuneiden kukkien tuoksua. Suruasuihin pukeutuneet ihmiset seisoivat hiljaisessa piirissä tuoreen haudan ympärillä. Jotkut nyyhkyttivät hiljaa, toiset seisoivat pää kumarassa, kädet ristissä.

Arkku oli jo asetettu haudan päälle. Oli jäljellä vain viimeiset sanat, viimeinen kourallinen multaa. Kaikki eteni arvokkaasti ja hiljaisesti – niin kuin pitikin.

Mutta sitten – tapahtui jotain odottamatonta.

Hiljaisuuden rikkoi äkillinen ääni – kavioiden kova, nopea kopse. Se tuli lähemmäs.

Ihmiset kääntyivät. Ja silloin he näkivät sen.

Hevonen ilmestyi metsän reunasta. Suuri, voimakas, kiiltävän kastanjanruskea eläin, jolla oli valkoinen täplä otsassaan. Se laukkasi suoraan hautajaisväkijoukkoa kohti. Ei epäröintiä, ei pelkoa. Kuin se olisi tiennyt tarkalleen, minne oli menossa – ja miksi.

Ihmisiin iski paniikki. Jotkut huusivat, toiset yrittivät suojella lapsia. Joku otti jo puhelimen käteensä. Hevonen vaikutti arvaamattomalta, villiltä – se saattoi tallata arkun tai aiheuttaa vahinkoa.

Mutta niin ei käynyt.

Hevonen pysähtyi äkisti. Vain askeleen päähän arkusta.

Se jäi seisomaan täysin paikalleen. Se ei katsonut ihmisiä. Ei kukkia. Vain arkkua.

Sen hengitys oli syvää, raskaasti kohoilevaa. Ruumis oli jännittynyt mutta ei uhkaava. Kukaan ei uskaltanut lähestyä. Kukaan ei ymmärtänyt.

Silloin vanhempi mies, pitkässä mustassa takissa, astui askeleen eteenpäin. Hän katsoi hevosta ja sanoi hiljaa:

— Se on hänen hevosensa. Marta.

Hämmennys ja kuiskaukset levisivät ihmisten joukossa. Joku teki ristinmerkin. Kaikki sai uuden merkityksen. Marta oli ollut vainajan hevonen – kumppani yli viidentoista vuoden ajan. He asuivat kahdestaan metsän reunalla. Mies ei ollut kovin sosiaalinen. Hän puhui hevoselleen enemmän kuin ihmisille.

Kun mies kuoli, Marta katosi. Ihmiset luulivat, että hevonen oli säikähtänyt ja karannut. Sitä etsittiin. Turhaan.

Ja nyt… Se oli palannut. Juuri hänen hautajaisiinsa.

Ja silloin tapahtui jotain vielä järisyttävämpää. Hevonen laski hitaasti etujalkansa maahan. Se ei ollut pelkoa. Eikä väsymystä. Se oli kumarrus. Hiljainen, syvä hyvästijättö.

— Se tuli hyvästelemään, kuiskasi nainen mustassa huivissa.

Kukaan ei tiennyt, miten se löysi tien. Kukaan ei tiennyt, miten se tiesi ajan. Mutta se oli paikalla. Eikä liikkunut minnekään.

Se seisoi siinä koko toimituksen ajan. Kun arkku laskettiin maahan, se ei liikahtanut. Kun maa alkoi putoilla puisen kannen päälle, se pysyi paikoillaan. Ja kun ihmiset alkoivat vähitellen poistua, hevonen oli yhä siinä.

Vasta lopuksi, hitaasti ja arvokkaasti, se kääntyi ja käveli takaisin metsään. Sinne mistä oli tullut.

Yksi mies yritti seurata sitä, mutta palasi pian.

— Se ei anna kenenkään tulla lähelle. Se lähtee. Yksin.

Tuo hetki jäi kaikkien mieleen. Jotkut sanoivat, että se oli vain vaisto. Toiset uskoivat, että se oli merkki. Mutta useimmat vaikenevat, koska syvällä sisimmässään he tietävät: siinä oli kyse jostain enemmän.

Päivät kuluivat. Marta ei koskaan palannut. Mutta jokainen, joka oli paikalla, kertoi tarinan yhä uudelleen – kunnioituksella, liikutuksella, jopa pelolla. Se ei ollut vain eläimen käytöstä. Se oli todellinen hyvästijättö. Hiljainen. Kunnioittava. Unohtumaton.

Kylässä sanotaan siitä lähtien:

— Jos eläin suree sinua noin, olit todella hyvä ihminen. Eläintä – eikä taivasta – voi huijata.

Ja jokainen, joka kuulee tämän tarinan, kysyy hiljaa itseltään: Kuka tulee minun arkkuni äärelle? Kuka tuntee poismenoni niin syvästi, että tulee metsän läpi hyvästelemään?

Marta katosi. Mutta hänen tarinansa elää.

Eikä häntä enää kutsuta vain hevoseksi.

Nyt häntä kutsutaan Sielun vartijaksi.