En olisi koskaan uskonut, että juuri 35-vuotissyntymäpäiväni muuttuisi elämäni kivuliaimmaksi päiväksi.
En yleensä tee suurta numeroa syntymäpäivistäni. Ne ovat olleet minulle vain tavallisia päiviä, joita juhlin korkeintaan hiljaisesti. Mutta tänä vuonna tunsin toisin. Kaipasin lämpöä, läheisyyttä, aitoa yhdessäoloa. Halusin olla ihmisten kanssa, joita pidin oikeina ystävinä — sellaisia, joiden kanssa olin jakanut vaikeita hetkiä, naurua ja luottamusta.

Päätin järjestää pienen illanvieton kotonani. Halusin laittaa kaiken itse: ruoan, kattauksen, kynttilät, musiikin. Jokainen yksityiskohta oli harkittu, sydämellä tehty. Halusin ystävieni tuntevan olonsa tervetulleiksi. Ja salaa toivoin itsekin tuntevani, että olin tärkeä, että joku välitti.

Olimme sopineet tapaamisen kello kuudeksi illalla.
Olin valmiina jo ennen sitä, seisoin ikkunassa ja katselin tietä. Sydän löi odotuksesta. Luulin kuulevani askeleita… mutta ketään ei tullut.

«Varmaan vain vähän myöhässä», ajattelin ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Jotkut heistä myöhästelivät usein. Se ei ollut ennenkään haitannut.
Odotin. 15 minuuttia. 30 minuuttia. Ei ketään.

Aloin tarkistaa puhelintani — ei viestejä, ei soittoja. Kirjoitin yhteiseen ryhmään: «Missä te olette?»
Hiljaisuus.

Yritin soittaa, yksi kerrallaan. Kukaan ei vastannut. Ei edes viestiä takaisin.

Yksi tunti. Kaksi.

Istuin pöydän ääressä, jonka olin kattanut huolella ja rakkaudella. Katsoin tyhjiä lautasia, kuin ne voisivat antaa vastauksia. Ruoat jäähtyivät, kynttilät paloivat hiljaa loppuun.
Musiikki, jonka olin valinnut luomaan tunnelmaa, alkoi tuntua pilkalta.
Laitoin sen pois päältä.
Hiljaisuus laskeutui raskaana.

Nousin. Aloin kerätä astioita. Hitaasti. Mekaanisesti.
Osa minusta yhä toivoi, että ovi avautuisi ja joku huutaisi: «Yllätys!»
Mutta sitä ei tapahtunut.

Ja sitten — muutamaa päivää myöhemmin — sain tietää totuuden.

Näin sattumalta Instagramissa kuvan. Ryhmäkuva. Tuttuja kasvoja. Skoolausta. Ravintola, jonka tunsin.
He olivat kaikki siellä.
Ilman minua.

Aluksi ajattelin, että kyse oli väärinkäsityksestä. Mutta kuvateksti ja kommentit kertoivat kaiken: se ei ollut sattumaa. He olivat päättäneet olla kutsumatta minua.
He olivat puhuneet minusta. Tai oikeammin: minua vastaan.

Yksi heistä — ihminen, jota pidin kuin veljenä — oli jo jonkin aikaa levittänyt valheita minusta. Että olisin itsekäs. Että käytän ihmisiä hyväkseni. Että en oikeasti välitä kenestäkään.
Ja muut — uskoivat sen.

Kukaan ei kysynyt minun puoltani.
Kukaan ei tullut puhumaan minulle.
He vain katosivat.
Hiljaisesti. Yhdessä.
Tarkoituksella.

Syntymäpäivääni ei unohdettu.
Se jätettiin huomiotta.
Tiedolla. Tahallaan.
Rangaistuksena.

Luettuani kuvatekstit ja kommentit tuntui kuin joku olisi vetänyt maton altani. Kukaan ei puolustanut. Kukaan ei kyseenalaistanut.
Kukaan ei edes miettinyt, josko he olisivat väärässä.

Tunsin kuolevani sisältä.
En fyysisesti.
Mutta ihmisyydeltä.
Siltä, että olin osa jotakin.
Ystävä.

En itkenyt. Olin liian tyhjä itkemään.

Aika kului. Ja pikkuhiljaa aloin ymmärtää.
En yrittänyt puolustautua.
En lähettänyt viestejä.
En yrittänyt korjata mitään.

Päästin irti.

Ymmärsin, että olin pitänyt kiinni ihmisistä, jotka eivät olleet pitäneet minusta kiinni enää aikoihin.
Olin ollut uskollinen ystävyyssuhteille, jotka eivät olleet aitoja.

Nuo syntymäpäiväni olivat kipeät.
Mutta myös vapauttavat.

En ehkä enää juhli samalla tavalla.
Mutta vihdoinkin elän rehellisesti.
Ilman harhakuvia.
Ilman naamioita.
Ilman niitä, jotka valitsivat tehdä minut näkymättömäksi.

Menetin ihmisiä.
Mutta löysin jotain arvokkaampaa:
totuuden, rauhan — ja itseni.