Vain kuukausi sitten hän oli täysin eri ihminen. Vahva, iloinen, elinvoimainen nainen, jonka naapurusto tunsi. Hän tervehti kaikkia, hänen askelissaan oli varmuutta.

Mutta kun hän hautasi ainoan poikansa, jotain hänessä murtui peruuttamattomasti.

Hän lakkasi syömästä. Lakkasi puhumasta. Lakkasi olemasta.

Verhot jäivät suljetuiksi, puhelin ei soinut, ovikello jäi ilman vastausta. Talo muuttui hiljaiseksi varjoksi, aivan kuten hänkin. Hän harhaili huoneesta toiseen ilman suuntaa, katse tyhjänä.

Sitten alkoivat unet.

Ensimmäisenä yönä hän näki poikansa. Ei valkoisissa vaatteissa, ei enkeleinä. Vaan elävänä. Tavallisessa hupparissa, hieman peloissaan. Hän istui sängyn reunalla ja sanoi:
— Äiti, minä en ole kuollut. Ne tekivät virheen. Auta minua.

Hän heräsi huutaen, sydän hakaten villisti. Se ei ollut tavallinen uni. Hän tunsi sen syvällä sisällään.

Aamulla hän meni poliisiasemalle.

— Pyydän, kuunnelkaa minua, — hän sanoi. — Näin poikani elossa. Hän ei ole siellä haudassa. Se ei ole hän.

Poliisit katsoivat häntä surullisesti.

— Suru tekee mielessä kepposia. Ymmärrämme tuskanne, mutta tämä ei ole oikea tapa käsitellä sitä.

Hän meni myös hautausmaan toimistoon, puhui lääkärille, kirjoitti valituksia. Kukaan ei ottanut häntä vakavasti.

Mutta unet jatkuivat. Yhä uudestaan. Jokaisena yönä poika puhui hänelle.

— Etkö luota minuun enää, äiti? Sinä uskoit minuun aina ennen.

Eräänä varhaisena aamuna, ennen auringonnousua, hän otti lapion. Sen saman, jolla he kerran istuttivat omenapuun. Hän pakkasi vesipullon, kirjoitti viestin ystävälleen ja lähti haudalle.

Hauta oli vielä tuore, maa pehmeää. Hän kaivoi hitaasti, hartiat kipeinä, mutta jokin selittämätön voima pakotti hänet jatkamaan.

Lopulta lapiosta kolahti puuhun. Arkku.

Hän laski kätensä arkun kannelle. Oli kuin hän olisi tuntenut sydämenlyönnin.

Hän avasi sen.

Ja jäätyi paikalleen.

SE EI OLLUT HÄNEN POIKANSA.

Arkussa makasi joku toinen. Suunnilleen saman ikäinen, mutta ei hänen lapsensa. Ei arpea leuassa. Ei syntymämerkkiä olkapäässä. Kädetkin olivat toiset.

Hän huusi. Ei surusta, vaan raivosta.

Naapurit kuulivat huudot ja soittivat poliisille. Kun viranomaiset saapuivat, hän seisoi haudan äärellä ja toisti:
— Minä sanoin sen. Se ei ole minun poikani.

Tutkimus aloitettiin uudelleen. Arkku avattiin virallisesti.

Ja totuus paljastui.

Kaksi ruumista oli saapunut samana päivänä sairaalan kylmiöön — hänen poikansa ja tunnistamaton mies ilman henkilötietoja. Paperit olivat menneet sekaisin.

Mutta missä hänen oikea poikansa oli?

Kolmen päivän kuluttua hänet löydettiin yksityisestä klinikasta. Hän oli tuotu sinne ilman nimeä, pahoin loukkaantuneena. Ei kyennyt puhumaan, kasvot olivat turvonneet ja ruhjeilla. Kukaan ei tunnistanut häntä.

DNA-testi varmisti: se oli hänen poikansa.

Kun äiti näki hänet – elossa, hauraana mutta hengissä – hän vajosi polvilleen. Ei huutanut, ei pyörtynyt. Vain tarttui hänen käteensä ja kuiskasi:
— Sinä kutsuit minua. Ja minä kuulin sinut.

Tänä päivänä kukaan ei uskalla sanoa hänen olleen hullu.

Hän ei ollut järkensä menettänyt.

Hän oli äiti.

Ja joskus äidin rakkaus on vahvempi kuin kuolema.