Lähdin lomalle kevein mielin. Takana olivat raskaat kuukaudet, repivä ero ja tunne siitä, että elämä luisui käsistä. Tarvitsin paon – ihmisistä, arjesta, ajatuksista. Meren äärellä löysin sen: rauhan, auringon, hiljaiset illat ystävän seurassa, naurua, pitkiä keskusteluja, levollisuutta. Tuntui kuin elämä olisi alkanut palautua raiteilleen.

Mutta kaikki muuttui sillä hetkellä, kun astuin takaisin omaan pihaani.

Aluksi kaikki näytti olevan kunnossa. Portti kiinni, auto paikoillaan, ikkunoissa ei jälkeäkään murrosta. Hymyilin – koti tuntui turvalliselta, koskemattomalta.

Kunnes katseeni osui siihen.

Keskellä nurmikkoa ammotti kuoppa. Ei mikään tavallinen kuoppa, vaan tarkasti kaivettu, suorakulmainen, syvä. Se näytti… haudalta.

Jähmetyin paikoilleni. Selkäpiitäni karmisi.

Tämä ei ollut sattumaa. Kukaan ei ollut kaivanut sitä vahingossa. Tämä oli tehty tarkoituksella. Minun pihalleni. Minulle.

Lähestyin hitaasti. Kuopan vieressä lojui lapio. Maassa näkyi kengänjälkiä – syviä, selkeitä. Joku oli kaivanut pitkään. Kärsivällisesti. Huolellisesti. Halusi, että minä löydän sen.

Sydämeni hakkasi. Kämmenet hikoilivat. Kaikki minussa huusi: Tämä on varoitus.

Ryntäsin sisälle ja käynnistin tietokoneen. Minulla on kaksi valvontakameraa: yksi portilla, toinen pihan puolella.

Alkoi nopea selailu. Ensimmäiset päivät – ei mitään. Kolmantena yönä joku ajaa ohi. Ja sitten, neljäntenä yönä…

Hän ilmestyi.

Hahmo pukeutunut mustaan. Huppu vedetty syvälle päähän. Kasvot eivät näkyneet. Hän kiipesi aidan yli kuin olisi tehnyt sen ennenkin. Asteli suoraan pihan keskelle, asetti lapion maahan ja alkoi kaivaa.

Hitaasti. Tyynesti. Taitavasti. Toisinaan hän suoristautui ja katsoi suoraan kameraan. Hän tiesi, että näkisin hänet.

Hän kaivoi koko yön. Juuri ennen auringonnousua hän pysähtyi. Seisoi hetken kuopan äärellä, kuin tarkistaen työnsä. Sitten hän otti lapion – ja katosi.

Tuijotin näyttöä jähmettyneenä.

Tämä ei ollut pila. Tämä ei ollut vahinko. Tämä oli suunniteltu teko. Viesti. Minulle.

Soitin heti poliisille. Ilmoitin asiattomasta tunkeutumisesta, vaikka tiesin, ettei se ollut koko totuus. Soitin ystäville, entiselle. Kelaasin päässäni läpi, kuka voisi vihata minua näin paljon? Kuka haluaisi pelotella minut näin?

Silloin puhelin värisi.

Tuntematon numero. Ei nimeä. Yksi viesti:

«Nyt tiedät, miltä tuntuu olla reunalla. Totuttele.»

Istuin alas. Kehoni ei kantanut. Veri pakeni kasvoilta. Viestin sanat jäivät roikkumaan ilmaan kuin terä.

Ymmärsin.
Tämä ei ollut loppu.
Tämä oli alku.