Oli kulunut melkein vuosi siitä, kun mies oli kuollut. Aika ei ollut parantanut haavaa – se oli vain tehnyt siitä syvemmän. Joka sunnuntai nainen pukeutui samaan mustaan pukuun, solmi suruhuivin päänsä ympärille ja käveli hitaasti tuttua polkua pitkin hautausmaan halki, käsissään tuore gladioluskimppu. Se oli hänen tapansa pysyä yhteydessä häneen, edes hetken.

Tuo sunnuntai ei alkanut poikkeuksellisesti. Sama koleus ilmassa. Sama raskas hiljaisuus hautakivien välissä. Samanlaiset askeleet soratiellä. Mutta kun hän lähestyi miehensä hautaa, jokin sai hänet pysähtymään.

Aluksi hän ajatteli sen olevan valon ja varjon leikkiä. Sitten hän siristi silmiään — ja kylmä kouraisi sydäntä.

Haudan vieressä ammotti tumma, epätasainen kuoppa. Maa oli irtonainen, kuin joku olisi kaivanut sen äskettäin. Mutta kuka? Ja miksi? Ulkopuolelta? Vai — sisältä?

Hän jähmettyi. Kukat putosivat hänen käsistään kuopan reunalle. Hengitys salpautui, sydän takoi. Hän laskeutui polvilleen, toinen käsi tukeutui kylmään hautakiveen kuin etsimään turvaa. Pelko hiipi selkärankaa pitkin.

— Ei voi olla totta… joku on yrittänyt avata haudan? — hän kuiskasi.

Pää täyttyi kauheista ajatuksista. Hautarauhan rikkojat? Rituaalit? Joku, joka ei osannut päästää irti? Miksi juuri hänen miehensä hauta?

Hän kumartui kuopan ylle ja katsoi alas. Kylmä, tunkkainen ilma virtasi syvyydestä. Ja sitten hän näki sen.

Noin puolentoista metrin syvyydessä, mullassa, oli säkki. Vanha, kankainen, narulla tiukasti suljettu. Ja se liikkui.

Hän vetäytyi taaksepäin nopeasti, kauhun lamaannuttamana. Koko keho tärisi. Hän kaivoi puhelimen käsilaukustaan, vaivoin halliten sormiaan, ja soitti hautausmaan vartijalle.

Vartija saapui varttitunnissa kahden työntekijän kanssa. He lähestyivät kuoppaa varovasti. Taskulamppu paljasti säkin. Se ei enää liikkunut, mutta jotain levotonta leijui ilmassa.

Säkki nostettiin ylös ja avattiin varovasti.

Sisältä ei löytynyt luita. Ei ruumista. Ei mitään inhimillistä.

Siellä oli nukke.

Vanha, käsintehty kangasnukke. Nappisilmät. Suu suljettu mustalla langalla, ommeltu ristiin. Se oli kääritty likaiseksi ja oudosti tahraantuneeseen kankaaseen. Nukkeen oli kiinnitetty paperinpala. Naisen käsialalla siihen oli kirjoitettu:

“Et lähde minnekään. Olen yhä täällä.”

Vartija perääntyi ja teki ristinmerkin. Yksi työntekijöistä potkaisi nuken kauemmas ja tallasi sen jalkojensa alle. Mutta nainen jäi seisomaan paikalleen. Hänen katseensa oli nauliintunut lappuun.

Nuo sanat… hän oli sanonut ne. Sairaalassa. Miehen viimeisenä yönä. Hän kuiskasi ne hänen korvaansa. Kukaan ei ollut kuulemassa.

Kuka oli kuullut ne? Kuka oli haudannut nuken hänen miehensä viereen?

Poliisi kutsuttiin paikalle. Nukke ja lappu vietiin tutkittavaksi. He lupasivat palata asiaan. Mutta mitään ei kuulunut. Ei vastauksia.

Nainen ei koskaan palannut haudalle. Hän muutti siskonsa luokse toiseen kaupunkiin. Mutta joka sunnuntaiyö hän näkee saman unen: hänen miehensä seisoo haudan reunalla, tuijottaa hiljaa. Ja hänen jaloissaan — se nukke.

Jotkut sanovat, että se oli sairas pila. Toiset uskovat, että kyseessä oli keskeytetty rituaali. Jokin, mikä ei halunnut levätä rauhassa.

Mutta nainen tietää yhden asian:

Sinä päivänä jokin herätettiin.
Ja nyt se ei aio palata maan alle.