Aamu alkoi tavallisesti. Verhot puoliksi auki, asunto hiljainen, kahvinkeitin porisemaan. Olin juuri astumassa keittiöön, kun pysähdyin kuin seinään.

Siinä, keittiön ja olohuoneen välissä, huomasin jotain, mikä ei kuulunut siihen.
Ohut, matala halkeama seinässä — ja siitä tihkui ulos outoa, vaaleanpunertavaa massaa.
Se oli kiiltävää, tahmeaa, lähes limaista. Ja mikä pahinta: se näytti elävältä.

Ajattelin ensin, että kyseessä oli jokin rakennusvika. Jotain vanhaa eristysmateriaalia, ehkä kosteusvaurio.
Mutta jokin siinä ei täsmännyt. Väri, haju, se tapa jolla se levisi. Tunsin selkärangassani: tässä on jotain pielessä.

Koska asun vuokralla, soitin heti vuokranantajalle. Hän tuli nopeasti — liian nopeasti.

Hänen käytöksensä oli omituisen rauhallista
Hän vilkaisi seinää vain hetken ja sanoi:
— «Se on vaan vanhaa uretaanivaahtoa. Ei hätää.»

Hän laittoi kumihanskat käteen, pyyhkäisi osan massasta paperilla ja… alkoi heti lähteä.
Ei kysymyksiä. Ei tutkimista. Ei kiinnostusta.

Hän vältteli katsekontaktia. Hän halusi pois.
Tiesin heti, että hän ei puhunut totta.

En voinut unohtaa sitä. Halusin tietää totuuden
Heti kun hän lähti, asunto tuntui… oudolta. Liian hiljaiselta.
Ja kaiken hiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua ääni.
Pieni, vaimea rapina. Seinän sisältä.

Laitoin käsineet käteen, otin taskulampun ja keittiöveitsen.
Tärisevin käsin siirsin hyllyn seinän vierestä ja aloin varovasti raaputtaa maalia ja rappausta. Palasia tippui lattialle.

Vaaleanpunainen massa liikahti.

Sitten tuli haju
Ensin lähes huomaamaton.
Mutta sekunti sekunnilta vahvistuva.
Mätä. Kuolema. Hidas, kylmä, makean kuvottava löyhkä.

Taskulamppu kädessä kumarruin lähemmäksi.
Raon takaa näin jotain… lihaa.
Kosteaa, sykkivää, pehmeän näköistä.

Sitten näin sen.

Silmän.

Sumea, mutta selvästi silmä.
Ja se katsoi minua.

Se ei ollut eläin. Se ei ollut mikään normaali asia
Hypähdin taaksepäin, veitsi lensi kädestäni.
Sydän hakkasi.
Se, mitä näin, ei ollut rotan pesä. Ei hyönteisiä. Ei mikään eläin.

Se oli jokin… elävä.
Se reagoi valoon. Liikkui. Odotti.

Otin puhelimen ja soitin poliisille.
Aluksi he luulivat, että kyseessä oli jyrsijä.
Mutta kun vaadin paikalle tuloa, he lupasivat lähettää partion.

Poliisin reaktio kertoi kaiken
Nuori konstaapeli tuli ovelle.
Hän kuunteli kertomustani puolihuolimattomasti, mutta katsoi sitten reikään taskulampullaan.

Hiljaisuus.
Hän perääntyi nopeasti ja sanoi radiopuhelimeen:

— «Lähettäkää vahvistuksia. Tilanne on poikkeuksellinen.»

Sain lähteä. He jäivät tutkimaan
He käsivät minun poistua heti asunnosta.
Majoituin ystävän luo.
Seuraavana päivänä sain puhelun.

Seinän sisältä löytyi tuntematonta orgaanista materiaalia.
Ei eläimiä. Ei kasveja. Ei mitään tunnistettavaa.

He eivät kertoneet yksityiskohtia.
Yksi tutkijoista sanoi vain hiljaa:
— «Tätä sinun ei olisi pitänyt nähdä.»

Vuokranantaja on kadonnut
Puhelin kiinni. Sähköposti ei vastaa. Toimisto lukossa.
Naapurit supisevat.
«Se oli aina vähän outo», sanoi yksi.
Mutta kukaan ei odottanut tätä.

En palaa enää sinne. En koskaan
Näen unia siitä silmästä.
Siitä liikkeestä.
Siitä äänettömästä… odotuksesta.

Pelkään seiniä.
Pelkään hiljaisuutta.
Pelkään, mitä voi löytyä sieltä, mihin ei pitäisi koskaan katsoa.

Jos sinä koskaan huomaat jotain omituista vuotavan seinästäsi – älä ohita sitä.
Älä usko, kun joku sanoo: «Se on vaan vähän vanhaa vaahtoa.»

Koska joskus, seinien takana…
piilee jotain, mikä ei kuulu tähän maailmaan.