Aluksi vallitsi hiljaisuus. Sitten kuiskaukset alkoivat.

— «Ihan totta? Kuka muka palkkaisi hänet?»
— «Ohjelmoijaksi? Tuossa iässä?»
— «Tämä on pakko olla vitsi.»
— «Muistaakohan hän edes, miten tietokone käynnistetään?»

Jotkut nauroivat suoraan, toiset salaa. Muutamat kuvasivat videopätkiä someen, yrittäen vangita tilanteen — vanha nainen nuorten IT-hakijoiden joukossa. Jotkut päästivät suustaan piikikkäitä kommentteja ilman häpeää.

Mutta kukaan heistä ei tiennyt, kuka tuo nainen todellisuudessa oli.

Hän ei tullut kerjäämään huomiota. Hän ei pyytänyt erityiskohtelua. Hän ei maininnut eläkettä, kipuja eikä lapsenlapsia. Hän vain istui hiljaa nurkkaan, avasi kannettavan ja alkoi lukea testitehtävää.

Hänen nimensä oli Margarita Sergejevna. Hän oli 63-vuotias.

Ja hän oli tullut kilpailemaan junioriohjelmoijan harjoittelupaikasta — yhdessä maan suurimmista IT-yrityksistä.

Alku, jota kukaan ei osannut odottaa
Vain viisi vuotta sitten Margarita ei osannut lähettää edes sähköpostia. Hän oli juuri menettänyt miehensä, käynyt läpi vaikean leikkauksen ja jäänyt eläkkeelle ilman tarkoitusta tai suuntaa.

Sukulaiset ehdottivat lepoa, puutarhanhoitoa, neulomista.
Mutta eräänä päivänä hänen lapsenlapsensa näytti hänelle yksinkertaisen logiikkapelin tietokoneella.

Se muutti kaiken.

Seuraavina viikkoina hän alkoi lukea Pythonista. Sitten tuli ensimmäinen verkkokurssi. Alussa hän ei ymmärtänyt juuri mitään. Virheilmoitukset vilkkuivat jatkuvasti, käsitteet olivat vieraita.

Mutta hän ei luovuttanut.

Kahden vuoden aikana hän suoritti yli 30 kurssia. Hän opiskeli yötä päivää, kirjoitti muistiinpanoja käsin, testasi koodia uudelleen ja uudelleen. Ilman opettajia, ilman ohjausta. Vain hän ja vanha kannettava tietokone.

Koetuksen päivä
Kun yritys avasi harjoittelijahaun, Margarita lähetti hakemuksen — vailla odotuksia. Mutta kutsu tuli.

Hän sai teknisen tehtävän. Hän ratkaisi sen. Ehkä ei täydellisesti, mutta itsevarmasti ja oikein.

Seuraava vaihe oli paikan päällä toteutettava koodaustesti, yleisönä insinöörejä ja joukko nuoria hakijoita.

Siellä alkoi ivallinen supatus. Somekuvat. Naureskelu.

Mutta kun muut nauroivat, Margarita kirjoitti.

Hän luki tehtävän huolellisesti, rakensi algoritminsä ajatuksella ja kirjoitti selkeän, toimivan ratkaisun. Kolmenkymmenen minuutin jälkeen hän painoi «Submit».

Sitten seurasi hiljaisuus — ei enää huvittunut, vaan hämmästynyt.

Yksi vanhemmista kehittäjistä kuiskasi kollegalleen:
— «Hän päihitti kolme meidän junioria…»

Käänne, jota kukaan ei nähnyt tulevan
Seuraavana aamuna video Margaritasta levisi yrityksen sisäisiin ryhmiin. Mutta ei enää pilkkanimekkeellä — vaan inspiraationa.

«Tämä on todellista päättäväisyyttä.»
«Ikä ei ole este. Se on tekosyy.»
«Tällaisia ihmisiä haluamme tiimiin.»

Margarita ei saanut ainoastaan harjoittelupaikkaa. Hänelle ehdotettiin myös sisäisten motivaatioluentojen vetämistä.

Nykyään yrityksen kokoushuoneen seinällä lukee:
«Koodi ei näe ikää. Se näkee tahdon — ja toimivan ratkaisun.»

Margarita työskentelee ikkunan vieressä. Harmaa jakkupuku, kaksi näyttöä, kuppi kahvia. Hän ei puhu paljon, mutta kun hän sanoo jotakin — kaikki kuuntelevat.

Ne, jotka ennen nauroivat, koputtavat nyt hänen ovelleen:
— «Margarita, ehtisitkö vilkaista mun koodia?»

Eikä kukaan enää kysy, osaako hän käynnistää tietokoneen.