Kun lapsesi kertoo outoja asioita, hymyilet. Kun hän itkee yöllä, lohdutat. Mutta kun sinä itse todistat jotain, mikä rikkoo kaiken järjen, maailmasi romahtaa sekunneissa.

Meille kävi näin muutama viikko sitten. Aluksi luulimme sen olevan vain vaihe, huono uni, lapsen mielikuvituksen tuotetta. Mutta se, mitä löysimme poikamme, viisivuotiaan, huoneen peilin takaa, oli totta — kauhistuttavan totta. Ja nyt mikään ei ole ennallaan.

Kaikki alkoi kuiskauksista…
Poikamme on viisi vuotta vanha. Iloinen, utelias, joskus ujo — kuten kaikki hänen ikäisensä lapset. Mutta yhtäkkiä jotain muuttui. Hänestä tuli hermostunut, pelokas, ja hän kieltäytyi nukkumasta yksin, erityisesti omassa huoneessaan. Eräänä yönä hän juoksi itkien makuuhuoneeseemme:

”Joku on peilin takana… hän kuiskaa… hän kutsuu minua…”

Mieheni ja minä katsoimme toisiamme. Lapsen pelkoja, ajattelimme. Jotain, mistä hän kasvaa yli. Mutta hän toisti tämän joka ilta — niin vakuuttavasti, että veri jähmettyi suonissani.

”Hän seisoo lasin takana. Hän katsoo minua…”

Tarkastimme huoneen perusteellisesti. Sängyn alta, kaapin sisältä, verhojen takaa. Myös suuren vanhan peilin seinällä. Kaikki oli normaalia.

Mutta tuo peili… siitä huokui selittämätön tunne. Ikään kuin se ei vain heijastaisi huonetta — vaan katsoisi sitä.

Yö, jolloin kaikki muuttui
Oli myöhäinen ilta. Mieheni ja minä katselimme elokuvaa alakerrassa. Kaikki oli hiljaista. Sitten poikamme juoksi huoneeseen. Kalpea. Itkien. Huulensa vapisivat.

”Hän palasi! Hän on peilin takana! Kuulin hänen hengityksensä!”

Mieheni huokaisi syvään ja nousi ylös. ”Selvä,” hän sanoi. ”Mennään katsomaan uudelleen.”

Mutta tällä kertaa minäkin tunsin sen. Jokin oli toisin. Kun astuimme hänen huoneeseensa, ilma tuntui… raskaammalta. Liikkumattomalta. Liian hiljaiselta.

Poika osoitti peiliä ja kuiskasi:

”Hän on siellä…”

Lähestyimme. Ei mitään. Hiljaisuus. Sitten — näin sen. Vain hetken. Peilin pinta… värähti kevyesti. Ikään kuin kevyt tuulenhenkäys olisi liikuttanut sitä. Mieheni ei epäröinyt — hän astui eteenpäin ja repäisi peilin seinästä.

Ja silloin me molemmat huusimme.

Mitä peilin takana oli?
Seinä ei ollut siellä. Ei kipsilevyä. Ei puuta.
Peilin takana — ei ollut mitään.

Musta, ääretön tyhjyys. Ei vain tyhjä tila — jotain väärää. Kylmyys, joka kouraisee luihin asti. Ja sitten kuulimme sen.

Kuiskauksen. Hienon. Kammottavan.

Ja se tiesi nimemme.

”Äiti… Isä…”

Seisomme kauhistuneina. Halasin poikaani. Hän tärisi, mutta ei enää itkenyt. Sen sijaan hän katsoi meitä rauhallisesti ja sanoi:

”Näettekö? En valehdellut. Hän on todellinen.”

Mitä sen jälkeen tapahtui, varjostaa meitä ikuisesti
Seuraavana aamuna kääritimme peilin paksuun kangaskappaleeseen, veimme sen mieheni vanhempien mökille metsään ja hautasimme sen syvälle piharakennuksen taakse.

Hölmöä? Ehkä. Mutta sinä yönä — ensimmäistä kertaa viikkoihin — poikamme nukkui rauhallisesti.

Me emme.

Koska vaikka peili oli poissa… voimme silti tuntea hänet.

Läsnäolon, joka tarkkailee. Joka odottaa.

Olen alkanut kuulla kevyttä hengitystä yöllä. Mieheni väittää nähneensä varjon poikamme takana hänen leikkiessään.

Peitimme kaikki kiiltävät pinnat talossa. Ei enää peilejä. Ei laseja. Ei kiiltäviä laitteita. Mutta en usko, että sillä on enää merkitystä.

Koska tänä aamuna poikamme tuli keittiöön ja sanoi samalla rauhallisella äänellä:

”Hän löysi toisen tien. Hän palaa pian.”

Mitä se oli?
Yritimme järkeillä. Paranormaalia? Ulottuvuuden repeämä? Hallusinaatio? Yhteinen harha?

En tiedä.

Tiedän vain, että peilin takana oli jotain. Jotain todellista. Jotain muinaista. Ja nyt, kun olemme häirinneet sitä — emme tiedä miten saada se lähtemään.

Kauhistuttavin asia?

En usko, että se koskaan lähtikään.