Kaikki taloyhtiössä tunsivat Reksin. Vanha saksanpaimenkoira, rauhallinen, hiljainen, viisas katse silmissään. Hän kulki aina isäntänsä rinnalla — kauppaan, apteekkiin, puistoon. Hän ei haukkunut ohikulkijoille, ei rynninyt lasten luo, ei repinyt hihnaa.
«Se ei ole koira, vaan sielukas varjo», sanoivat naapurit.

Mutta sinä päivänä… Rex ei ollut hiljainen.

Hän haukkui. Kovaa. Kimeästi. Epätoivoisesti.

Ambulanssi oli juuri saapunut. Joku naapuri oli soittanut hätäkeskukseen — vanha mies ei vastannut puhelimeen, ei avannut ovea.
Oven takaa ei kuulunut mitään.
Lopulta oveen murtauduttiin. Hän makasi eteisen lattialla. Liikkumatta.

Ei sykettä. Ei hengitystä.

— «Hän on poissa», sanoi ensihoitaja matalalla äänellä.

Mutta Rex ei uskonut.

Hän alkoi ulvoa. Hän ryntäsi paareille. Hän hyppäsi ylös ja laski tassunsa isäntänsä rinnalle. Kieltäytyi liikkumasta.

Hoitajat yrittivät vetää hänet pois, mutta Rex palasi aina takaisin.
Naapurit kerääntyivät portaikkoon. Yksi kuvasi tapahtumaa. Toinen pyyhki kyyneleitä.

— «Tuo koira ei ole koskaan ollut tuollainen», kuiskasi eräs vanha rouva.

Yksi ensihoitajista pysähtyi. Hän kuunteli.

— «Kuulitko tuon vinkunan? Se on rytmissä. Niin kuin… kuin sydän.»

Toinen nosti kulmiaan, epäröi.
Mutta jokin Reksin käytöksessä sai heidät hiljenemään.

Yksi heistä nosti valkoisen lakanan. Laski stetoskoopin rinnalle. Ja silloin — he kuulivat sen.

Tum. Tauko.
Tum.
Hidas. Epäsäännöllinen. Mutta elossa.

— «HÄN ON ELOSSA!»
— «Happea! Adrenaliinia! Nyt heti!»

Huone täyttyi liikkeestä. Kaikki muuttui.
Mies, jonka he olivat jo julistaneet kuolleeksi… alkoi hengittää.

Sormet nykivät. Silmäluomet värähtelivät.
Hän palasi.

Ja vain siksi, että hänen koiransa ei antanut periksi.

Lääkärit puhuivat harvinaisesta tapauksesta.
Naapurit puhuivat ihmeestä.
Mutta kaikki tiesivät:

Rex TIESI. Hän tunsi sen. Hän kuuli elämän, kun kaikki muut kuulivat hiljaisuuden.

Tänään mies on elossa. Toipuu. Ja Rex istuu taas hänen jaloissaan — aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta kaikki talossa tietävät:

Se koira haukkui kuolemaa vastaan — ja voitti.

Koska joskus rakkaus ei puhu.
Se vain seisoo paikoillaan, itkee hiljaa…
ja kieltäytyy päästämästä irti.