Se oli aivan tavallinen päivä vilkkaalla kansainvälisellä lentokentällä. Ihmiset jonottivat lähtöselvitykseen, vetivät laukkujaan perässään, tarkistivat passejaan, joivat kahvia kiireessä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota pieneen tyttöön, joka puristi tiukasti pehmolelua rintaansa vasten. Hänellä oli vaaleanpunaiset kengät, pieni reppu selässä ja kädessään vanha, hieman kulunut pehmonalle.

Hänen vierellään seisoi rauhallinen pariskunta — oletettavasti hänen vanhempansa. Kaikki näytti normaalilta.

Kunnes Max haukahti.

Max oli kokenut palveluskoira — belgianpaimenkoira malinois, koulutettu tunnistamaan räjähteet, huumeet ja vaaralliset kemikaalit. Hän oli ollut mukana yli sadassa operaatiossa. Hän ei koskaan erehtynyt.

Ja nyt Max oli täysin keskittynyt yhteen asiaan:
Pehmonalleen.

Hän ei haukkunut laukulle, ei ihmiselle, ei satunnaiselle esineelle. Hän haukkui nallea.
Äänekkäästi. Jännittyneesti. Lakkaamatta.

Turvahenkilöstö saapui välittömästi.
— ”Koira antaa varoituksen”, viranomainen sanoi. ”Meidän on tarkastettava kaikki.”

Mies alkoi selitellä, nainen siirtyi lähemmäksi tyttöä ja painoi tämän olkapäitään hellästi.
Pieni tyttö ei sanonut sanaakaan. Hän vain puristi nalleaan.

Perhe ohjattiin yksityiseen tarkastustilaan.
Passit, matkatavarat, vaatteet, kengät — kaikki tarkastettiin perusteellisesti.
Mikään ei herättänyt epäilyksiä.

Mutta Max ei rauhoittunut. Hän murisi ja tuijotti nallea herkeämättä.

Yksi vartijoista kumartui tytön eteen.
— ”Saanko katsoa sinun nalleasi, kulta?”

Tyttö alkoi itkeä. Äiti — tai se, joka vaikutti äidiltä — nappasi nopeasti nallen ja heitti sen maahan.

Max syöksyi. Yhdellä liikkeellä hän repi nallen halki.

Täyteaine lensi pitkin lattiaa — mutta sen sisältä paljastui metallinen kapseli. Pienikokoinen. Suljettu. Ilman mitään merkintöjä.

Hetki hiljaisuutta. Sitten paniikki.

Alue tyhjennettiin. Kapseli siirrettiin erikoisvarotoimin. Paikalle kutsuttiin kemialliseen sodankäyntiin erikoistunut yksikkö.

Testien tulokset saivat kaikki kalpenemaan:
Kapselin sisällä oli äärimmäisen vaarallinen hermokaasu. Sotilastason.
Yksi vaurio — ja sadat ihmiset olisivat olleet hengenvaarassa.

”Vanhemmat”?
Eivät vanhempia. Väärennetyt henkilöllisyydet. Osa kansainvälistä salakuljetusverkostoa.
Tyttö?
Kaapattu kuukausia aiemmin. Käytetty peitteenä.
Nalle?
Tarkoituksella muokattu piilopaikka. Näennäisesti viaton.
Mutta Max tiesi paremmin.

Tänä päivänä Max ei ollut vain koira. Hän oli sankari. Hän pelasti elämää.

Mutta kaikkein pelottavin osa?
Tämä ei ollut ensimmäinen tapaus. Se oli kolmas.

Kaksi muuta pehmolelua oli jo kulkenut lentokenttien läpi. Kukaan ei huomannut mitään.
Kuinka monta muuta lelua vielä on liikkeellä?
Kuinka monta lasta kantaa — täysin tietämättään — kuolettavaa salaisuutta sylissään?

Max palkittiin. Hän sai mitalin. Mutta muutaman päivän päästä hän oli jo takaisin työssä.
Sillä tällaiset uhat eivät katoa. Ne vain vaihtavat muotoa.

Ja tyttö? Hän on nyt turvassa. Mutta öisin hän kuiskaten kysyy hoitajilta:

— ”Missä on minun nalleni?”

Koska hän ei tiennyt. Hän ei voinut tietää. Että hänen sylissään oli ase — hiljainen, tappava ja naamioitu leluksi.