Tämä talo oli ollut tyhjä jo vuosia. Tiilet rapistuivat, ikkunat olivat pölyisiä, ja postilaatikko roikkui hämähäkinseitin varassa. Kaupungissa oli monia hylättyjä taloja — se ei ollut mitään uutta.
Mutta tässä talossa ei ollut koskaan hiljaista. Ei päivällä. Eikä öisin.

Kaikki alkoi, kun Irina ja Aleksei muuttivat kaupungin laidalle. He halusivat rauhaa, omaa tilaa. He löysivät viehättävän talon lähellä metsänreunaa, vähän erillään muista.

— Se vaikutti täydelliseltä, — Irina kertoi myöhemmin. — Ja kummallista kyllä, hinta oli todella alhainen. Mutta me ajattelimme: ehkä kukaan ei halua muuttaa näin kauas keskustasta.

Ensimmäiset viikot kuluivat hyvin. He kunnostivat pihaa, maalasivat huoneita, istuttivat omenapuun. Mutta yksi asia häiritsi.

Talo kadun toisella puolella.

Se näytti kuolleelta. Ikkunat olivat naulattu kiinni. Katto oli osittain romahtanut. Mutta Irinasta tuntui, että jonkun katse seurasi heitä. Ikkunassa näkyi välillä varjo. Liike. Välähdys.
Aleksei nauroi aluksi — kunnes hän heräsi yöllä ääniin.

Askeleita.
Painavia, hitaita. Ne kuuluivat ei kadulta, vaan talosta vastapäätä.

Hän nousi sängystä, meni ikkunaan — ja kuunteli. Askeleet jatkuivat. Sitten kuului voimakas kolaus. Kuin jokin olisi kaatunut.

Aamulla Aleksei meni kaupungin rakennusvirastoon. Kysyi talosta. Vastauksena tuli olankohautus.

— Se on virallisesti hylätty. Ei omistajaa. Merkitty purkukohteeksi jo vuosia sitten.

— Kuka siellä asui?

— Perhe. Mutta he… katosivat. Kukaan ei tiedä tarkkaan.

Seuraavat päivät olivat vielä oudompia.

— Olin yksin kotona, Aleksei oli töissä, — Irina kertoi. — Yhtäkkiä kuulin, että joku koputti porttiin. Menin ulos — ketään ei ollut. Mutta maassa oli selkeät paljaat jalanjäljet, jotka johtivat vastapäiseen taloon.

Aleksei päätti asentaa valvontakameran. Se osoitti suoraan siihen taloon.

Ensimmäiset kaksi yötä — ei mitään.
Mutta kolmantena yönä, klo 03:17, kameran linssi tarkensi itsestään. Ja silloin, suoraan oven edessä, seisoi hahmo.

Ihminen? Ehkä. Se oli pitkä, mustiin pukeutunut. Ei kasvoja. Ei liikettä.
Se seisoi kahdeksan minuuttia täysin liikkumatta.
Ja sitten… katosi.

Aleksei meni poliisin puheille. Näytti videon.
Virkailija nauroi hermostuneesti.

— Joku pelleilee. Lapset?

Mutta kun Aleksei avasi tiedoston uudestaan — se oli vioittunut. Pelkkää mustaa ruutua ja hengityksen kaltainen ääni taustalla.

Saman yönä Irina kuuli kolinaa kellarista.

Aleksei meni tutkimaan. Kaikki näytti olevan paikoillaan. Mutta yhdellä seinällä — raapimisjälkiä. Kolme syvää, pitkää viivaa.

Seuraavana päivänä he tapasivat vanhan miehen pysäkillä. Hän oli asunut alueella koko ikänsä.
Kun he kysyivät talosta, mies henkäisi raskaasti.

— Siellä asui nainen. Kolmen lapsensa kanssa.
— Mitä tapahtui?

— Hän… ei ollut kunnossa. Mieheltä kuultiin myöhemmin, että hän kuuli ääniä.
— Eräänä päivänä hän… vei kaikki kolme lastaan kaivolle. Ja sitten hyppäsi itse.

— Sen jälkeen talo jäi. Kukaan ei halunnut koskea siihen.

— Miksi?

Vanha mies katsoi heitä kauan.
— Koska siellä ei asu kukaan elävistä. Mutta jokin siellä edelleen odottaa.

Irina ja Aleksei lähtivät muutamassa tunnissa. He eivät ottaneet edes kaikkia tavaroitaan mukaan. Kamera jäi päälle vielä vuorokaudeksi.

Viimeisellä tallenteella näkyi pimeä piha. Tyhjä.

Mutta vastapäisen talon ikkunassa — valo syttyi ensimmäistä kertaa vuosiin.
Ja siinä… hahmo. Valkoinen puku. Nainen. Ei liikettä.

Sitten kamera sammui.

Itsekseen.

Sittemmin kukaan ei ole yrittänyt asua Irinan ja Aleksein vanhassa talossa.
Koska kaikki tietävät: joskus rakennus ei odota ihmisiä. Se odottaa muistoja.
Ja kun ne palaavat, askeleet alkavat kuulua. Silloinkin, kun ketään ei ole.