Grigori Melnikov oli ollut poissa kaksikymmentäkuusi vuotta. Kaupungin meteli, epäonnistunut avioliitto, kiire ja yksinäisyys olivat kuluttaneet häntä loppuun. Hän kaipasi jotain todellista. Jotain hiljaista. Jotain mennyttä.
Niinpä eräänä iltana hän pakkasi autonsa ja ajoi kohti syrjäistä kylää, missä oli syntynyt ja kasvanut. Siellä odottivat lapsuuden maisemat, joista hän ei ollut kuullut sanaakaan vuosikymmeniin.

Mutta kun hän saapui perille, kylä ei toivottanut häntä tervetulleeksi.

Ensimmäinen nainen, jonka hän näki kaivolla, ei vastannut tervehdykseen — vaan käänsi katseensa pois ja peitti kasvonsa huivilla. Mies hevoskärryjen kanssa ei reagoinut lainkaan. Sitten pieni poika — tuskin kymmenvuotias — huomasi Grigorin, nosti kiven ja heitti sen kohti hänen jalkojaan.

Grigori pysähtyi. Hän ei tunnistanut ketään, mutta tiesi: tämä oli hänen kotinsa. Hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat eläneet täällä. Hänen verensä kuului tälle maalle.
Mutta maa ei enää halunnut häntä takaisin.

Talo mäellä, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa, seisoi vielä — mutta juuri ja juuri. Katto oli painunut alas, seinät homeessa, ikkunat naulattu umpeen. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat kuolleet — hänelle oli kirjoitettu kirje. Hän ei tullut silloin. Oli kiire. Oli tekosyitä. Nyt se kadutti.

Hän avasi oven.

Sisällä leijui paksu ilma: homeen, pölyn ja… jonkin muun haju. Jotain, mitä hän ei osannut selittää. Jotain elävää. Jotain vanhaa.

Ja sitten kuului kuiskaus.

— Sinä tulit. Myöhässä.

Grigori säpsähti. Käännähti nopeasti. Ei ketään.
Mutta jokin oli läsnä. Ilmassa. Lattian alla. Seinissä.
Talo ei vain ollut vanha — se valvoi häntä.

Kylässä oli aina ollut outo tunnelma. Lapsena hän oli kuullut tarinoita ihmisistä, jotka katosivat metsään. Öisiä huutoja, joita ei koskaan selitetty. Susia, joita kukaan ei ollut nähnyt, mutta joita kaikki pelkäsivät. Hän oli pitänyt niitä satuina.

Mutta nyt… talismaanit ovenpielissä. Ikkunat, jotka eivät koskaan auenneet. Kukaan ei liikkunut ulkona auringonlaskun jälkeen.
Ja jokaisen kynnyksen ylle oli ripustettu esineitä: kuivuneita juuria, riekaleita kankaita, pieniä luita.

Hän löysi vanhan Agrafena-mummon, joka oli joskus paistanut hänelle piirakoita. Nyt hän katsoi miestä ovenraosta — ja hänen kasvonsa valahtivat harmaiksi.

— Sinun ei olisi pitänyt palata. Sinä olet Melnikov.

— Niin? Mitä sitten? — Grigori kysyi.

— Lähde. Nyt. Ja ennen kaikkea: älä jää tänne yöksi. Me rukoilimme, ettet koskaan palaisi…

Hän jäi.

Tietysti hän jäi. Hän oli itsepäinen. Ja hän halusi ymmärtää.

Sinä yönä hän heräsi outoon ääneen. Narinaa. Se tuli ulkoa.

Hän meni ikkunaan.

Vanhan kaivon vieressä seisoi hahmo.

Pitkä. Tumma. Hiljainen. Se vain tuijotti häntä.

Hän otti taskulampun ja astui ulos. Ruoho oli kosteaa. Ilma kylmää.
Hän lähestyi hitaasti.

Kaivo oli tyhjä.

Mutta kivireunalla — tuore, märkä kädenjälki.

Niin kuin jokin olisi juuri kiivennyt ylös.

Seuraavana aamuna hän meni kylän kirkkoon. Autio. Hiljainen. Kaikki oli hylätty. Alttarilla makasi vanha kirja — ja sen vieressä kirje.
Hän tunnisti käsialan. Hänen isänsä.

«Jos luet tämän, olet palannut. Ja nyt kaikki alkaa uudelleen.
Meidän sukumme on kirottu. Kauan sitten eräs esi-isämme petti veriveljensä. Hän pelasti oman henkensä — mutta meidät kaikki tuomittiin.
Jokainen Melnikov, joka lähtee tästä kylästä, ei saa koskaan palata.
Paluu herättää sen, mikä ei enää saisi herätä.
Minä pyysin sinua: älä tule takaisin.
Mutta olet kuin minä.
Pian se tulee. Se kutsuu sinua nimeltä.
Älä vastaa.
Älä katso ylös.
Ja jos kuulet äitisi äänen… juokse. Se ei ole hän.»

Grigori säntäsi ovelle.

Lukossa. Ulkopuolelta.

Ja hänen takanaan — ääni. Pehmeä. Lämmin. Tuttava.

— Grisha… rakas poikani… sinä tulit takaisin…

Hän ei liikkunut.
Hän muisti.

Älä vastaa. Älä katso. Juokse.

Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin kirkon portailta. Hän istui liikkumatta. Silmät tyhjät. Kasvot kalpeat. Hän ei sanonut sanaakaan.

Hän ei ole puhunut sen jälkeen.

Nyt hän asuu yksin. Pienen metsämökin hiljaisuudessa. Kukaan ei käy siellä.
Mutta joka yö ihmiset kylässä kuulevat askeleita hänen mökkinsä ympärillä. Ja kuiskauksia. Sama lause, yhä uudestaan:

— Minä palasin… ei olisi pitänyt… minun olisi pitänyt pysyä muukalaisena…

Jos joskus ajat tämän kylän ohi… pysähdy, jos uskallat.
Mutta jos kuulet jonkun kutsuvan sinua nimeltä —
älä vastaa.

Vaikka ääni olisi lempeä.
Vaikka se kuulostaisi äidiltäsi.