Pieni kylä, syvällä Vologdan alueen metsien keskellä, eli hiljaiseloa vuosikymmeniä. Siellä mikään ei muuttunut. Kaikki tunsivat toisensa, ovia ei lukittu, ja uutiset kulkivat kuiskaten ihmisten välillä. Mutta eräänä kylmänä syyspäivänä vuonna 2023 kylän rauha särkyi – palasi nimittäin mies, jonka kaikki olivat jo kauan sitten haudanneet mielessään.

Vuonna 1996 Aleksei Melnikov, nuori ja vahva mies, lähti metsään hakemaan polttopuita. Hän ei koskaan palannut. Koko kylä osallistui etsintöihin. He haravoivat metsää, huusivat hänen nimeään, mutta vastaukseksi he saivat vain hiljaisuuden. Ei jälkiä, ei vaatteita, ei yhtäkään merkkiä. Poliisi avasi tutkinnan, mutta sulki sen vuoden kuluttua. Oletus: kuollut metsään. Pedot, suot, onnettomuus. Hänen muistolleen pidettiin tilaisuus. Tyhjä hauta, puisella ristillä hänen nimensä. Äiti sairastui surusta, isä joi itsensä hengiltä.

Vuodet kuluivat. Aleksei unohtui. Häntä muistettiin enää satunnaisesti, ehkä teekupin ääressä, joku saattoi sanoa: «Kuin maa olisi hänet niellyt.» Ja sitten, myöhään marraskuussa 2023, kylän linja-autopysäkille ilmestyi mies.

Rähjäinen takki, parta roikkui rinnalle asti, katse joka näki läpi ajan. Se oli Aleksei.

Ensimmäisenä hänet tunnisti Valentina, kyläkaupan myyjä. Hän huusi, pudotti roskapussin ja juoksi miehen luo. Hän ei epäillyt hetkeäkään – se oli Aleksei. Laihtunut, muuttunut, mutta elossa. Kylässä levisi kaaos. Jotkut soittivat viranomaisille, toiset jäivät tuijottamaan. Aleksei oli hiljaa. Hän katseli ympärilleen kuin yrittäisi muistaa, missä oli.

Hänet vietiin tarkastettavaksi. Verenpaine normaali, ei vammoja, vain voimakasta uupumusta. Mielentila tasapainoinen. Hän ei puhunut kolmeen päivään. Mutta sitten – alkoi se, mitä kukaan ei pystynyt ymmärtämään.

Aleksei kertoi olleensa «metsän toisella puolella». Hän oli löytänyt polun, jota ei ollut ennen nähnyt. Hän halusi oikaista. Mutta metsä sulkeutui hänen ympärilleen. Taivas katosi. Kompassi pyöri ympyrää. Kello pysähtyi. Hän yritti palata, mutta löysi aina saman paikan – kivien ympäröimän varjoisan notkelman, missä ei koskaan ollut täysin valoisaa.

Hän söi sieniä ja juuria, joi purosta. Nukkui ontossa puussa. Ja koko ajan – hän kuuli askeleita. Ei eläinten. Ihmisten. Joku seurasi häntä. Näkemättä. Mutta läsnäolo tuntui jatkuvasti. Joskus hän kuuli kuiskauksia. Joku kutsui häntä nimeltä.

Aika ei kulkenut kuten täällä. Päivä saattoi kestää tunnin. Tunti saattoi olla ikuinen. Hän menetti ajan tajun. Kuukaudet ja vuodet sekoittuivat. Ja sitten, vain muutama päivä sitten – polku «avautui». Valo palasi. Ja hän pääsi ulos.

Maailma tuntui vieraalta. Autot – hirviöitä. Puhelimet – taikaa. Hän ei tiennyt, että oli vuosi 2023. Kun hänet vietiin vanhempiensa haudalle, hän seisoi vaiti. Kaksi hautakiveä… ja kolmas – hänen omalla nimellään.

Nyt Aleksei asuu kuolleen tätinsä vanhassa talossa. Hän ei mene metsää kohti. Pelkää lehtien havinaa. Herää öisin huutaen. Sanoo kuulevansa yhä samat äänet. Kuiskaukset. Kuin jokin olisi tullut mukana.

Kyläläiset väistävät häntä. Toiset sanovat, että hän on tullut hulluksi. Jotkut uskovat, että Aleksei kuoli jo 1996 – ja mikä nyt palasi, ei ole enää täysin ihminen. Mutta muutamat uskovat joka sanan. Koska liian moni asia ei täsmää.

— Miksi häntä ei koskaan löydetty?
— Miksi hän ei ole juuri vanhentunut?
— Miksi hänen ranteessaan oleva kello näyttää yhä 17:43?

Aleksei sanoi vain:

«Metsä ei päästä helpolla. Minä tulin takaisin… mutta en kokonaan.»

Sen jälkeen kylä ei ole ollut entisellään. Ovet lukitaan. Kukaan ei mene yksin metsään. Ja se polku, josta Aleksei puhui? Kukaan ei halua etsiä sitä. Kaikki pelkäävät, että löytäisivät sen.