«ISÄ OLI POISSA… MUTTA SE, MITÄ TYTÄRT LÖYSIVÄT HÄNEN HAUDALTAAN, SAI HEIDÄT JÄHMETTYMÄÄN»

On hiljaisuuksia, jotka ovat äänekkäämpiä kuin mikään huuto. Ja juuri sellainen hiljaisuus ympäröi Marinaa ja Katjaa sinä aamuna.

Tytöt nousivat aikaisin. Tänään ei ollut tavallinen päivä. Tänään oli se päivä. Tasan vuosi oli kulunut siitä, kun he viimeisen kerran kuulivat isänsä Pavelin äänen, hennon mutta päättäväisen:

«Luvatkaa minulle, että tulette käymään. Kauneimmissa mekoissanne. Vaikka en olisi enää täällä… haluan nähdä teidät. Omalla tavallani – minä näen kyllä.»

He lupasivat. Kyynelten ja kivun keskellä. Silloin he eivät ymmärtäneet, kuinka raskas tuo lupaus olisi.

Nyt he ymmärsivät.

Marina pukeutui vaaleansiniseen mekkoon, Katja valkoiseen, jossa oli pitsiä. Ei mitään prameaa – vain arvokkuutta ja muistamista. Jokainen sauma, jokainen laskos tuntui kantavan mukanaan muistoa.

He kävelivät hiljaa hautausmaan polkua pitkin. Äiti, Irina, kulki heidän perässään. Tummentuneiden silmälasien taakse kätkeytyi katse, joka oli kokenut liikaa menettämistä.

Ja silloin he näkivät ne.

Kaksi laatikkoa.

Huolellisesti aseteltuina hautakiven eteen. Käärittyinä vaaleaan paperiin, solmittuna nauhalla. Toisessa luki käsin kirjoitettuna «Marina», toisessa «Katja». Nimen vieressä pieni paperisydän.

Tytöt pysähtyivät. Ilma tuntui seisovan.

— «Äiti… oliko tämä sinun tekemäsi?» Marina kuiskasi.

Irina pudisti päätään. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— «Ei, rakkaat… en minä ollut.»

Tytöt polvistuivat. Sormet vapisivat, kun he avasivat laatikot.

Sisältä paljastui vanhat, koristeelliset soittorasiat. Toinen tähdillä, toinen kukilla koristeltu. He käänsivät pientä metallista avainta.

Ja sitten – musiikki alkoi.

Se sävelmä. Kehtolaulu, jonka isä oli heille laulanut pieninä. Melodia, jonka he luulivat unohtaneensa… mutta joka palasi heti sydämeen.

Soittorasioiden alla oli kirjeet. Aidot, käsin kirjoitetut. Isän tutulla, hieman vinolla käsialalla.

Sanoja täynnä rakkautta, kaipuuta ja lohtua.

«Jos luet tämän, olet pitänyt lupauksesi. Se tekee minusta maailman onnellisimman isän.

En ole enää rinnallasi, mutta rakkauteni ei ole kadonnut. Olen kanssasi – hymysi takana, jokaisessa päätöksessäsi, tässä musiikissa.

Elä. Naura. Itke. Rakasta. Ole rohkea. Mutta älä koskaan unohda: rakastan sinua. Aina.»

He istuivat kiviselle penkille haudan ääreen. Musiikki soi hiljaa, kirjeet käsissä. Kyyneleet eivät enää polttaneet – ne puhdistivat.

Silloin heidän viereensä ilmestyi vanha mies. Hautausmaan vartija.

— «Oletteko te Pavelin tyttäriä?» hän kysyi lempeästi.

He nyökkäsivät.

— «Isänne toi nuo laatikot minulle kuukautta ennen… Hän sanoi: ‘He tulevat. Mekot yllä. Silloin tiedät, milloin on aika antaa nämä.’ Hän tiesi.»

Vartija ei jäänyt odottamaan. Hän nyökkäsi ja poistui, jättäen heidät hiljaisuuteen, joka ei enää ollut kylmä. Se oli lämmin.

Sinä iltana Marina ja Katja veivät soittorasiat kotiin. Ne asetettiin ikkunalaudalle. Ja aina kun suru yritti palata, he käänsivät pientä avainta.

Melodia täytti huoneen.

Ja siinä hetkessä… hän oli taas läsnä.

Rakkaus ei kuole. Se vain muuttaa muotoaan.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *