Rauhallisessa suomalaisessa lähiössä, jossa lapset leikkivät pihoilla ja naapurit tervehtivät toisiaan nimeltä, tapahtui eräänä aamuna jotain täysin odottamatonta. Se alkoi tavallisena päivänä – mutta päättyi sireneihin, huutoihin ja koiraan, jonka käyttäytyminen sai kokeneet pelastajatkin jäätymään paikoilleen.

Inna asui siellä yhdessä 7-vuotiaan poikansa Vanjan ja perheen dobermanni-uroksen, Dinon, kanssa. Dino oli tunnettu koko korttelissa. Rauhallinen, älykäs ja täysin luotettava. Hän ei koskaan haukkunut turhaan eikä ollut koskaan aiheuttanut ongelmia. Ihmiset sanoivat usein: «Tuo ei ole vain koira, se on perheenjäsen.»

Mutta sinä päivänä Dino osoitti olevansa paljon enemmän.

Aamu alkoi tavalliseen tapaan. Inna valmisti aamiaista, Vanya leikki huoneessaan ja Dino makasi rauhassa oven vieressä. Yhtäkkiä koira pomppasi ylös, murisi ja ryntäsi pojan huoneeseen. Inna huusi sen perään, hämmentyneenä. Seuraavaksi kuului kolahdus — ja sitten kimeä lapsen huuto.

Kun Inna juoksi huoneeseen, näky sai hänet jähmettymään. Vanya makasi maassa liikkumattomana, ja Dino seisoi hänen yläpuolellaan pitäen hampaillaan kiinni pojan hihasta. Se näytti hyökkäykseltä.

Inna kirkui ja yritti vetää koiraa pois pojan luota, mutta Dino ei päästänyt irti. Hän murisi, suojasi poikaa ja esti ketään lähestymästä. Täysin järkyttyneenä Inna soitti hätäkeskukseen. Naapurit ryntäsivät paikalle, ja kukaan ei tiennyt, mitä ajatella. Oliko perheen uskollinen koira todella hyökännyt lasta vastaan?

Pian pelastajat saapuivat. Yksi heistä oli jo vetämässä asetta. Tilanne oli äärimmäisen jännittynyt. Silloin Inna heittäytyi heidän tielleen ja huusi epätoivoisena:
— «Älkää satuttako häntä! Se on meidän koira! Dino ei ikinä tekisi pahaa!»

Mutta kaikki, mitä he näkivät, viittasi siihen, että koira oli vaarallinen.

Juuri silloin yksi pelastajista huomasi jotain. Lattialla pojan alla oli vesilätäkkö. Ja sen vieressä — rikkinäinen sähkölämmitin, jonka johto oli poikki ja osittain vedessä.

Totuus paljastui välittömästi.

Vanja ei ollut joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Hän oli saanut sähköiskun. Hän oli kaatunut maahan, ja jos joku olisi koskenut häneen välittömästi, hän olisi saattanut kuolla – ja pelastaja siinä mukana. Dino oli ymmärtänyt vaaran. Hän oli pitänyt pojasta kiinni vaatteista, ei ihosta, ja estänyt kaikkia tulemasta liian lähelle, kunnes sähkövirta saataisiin katkaistua.

Heti kun sähkövirta oli sammutettu, Dino irrotti otteensa hiljaa, perääntyi ja kävi makaamaan pojan viereen, surullisesti vinkuen. Hänen työnsä oli tehty.

Vanja kiidätettiin sairaalaan. Lääkärit vahvistivat myöhemmin, että sähköisku oli ollut vakava, mutta koska hän pysyi paikallaan eikä kukaan koskenut häneen ajoissa, henki pelastui. Ja se oli Dinon ansiota.

Tarina levisi hetkessä. Sosiaalinen media räjähti:

«Tuo koira ei ole lemmikki – se on sankari.»
«Dino pelasti pojan, ja lähes uhrattiin itse.»
«He meinasivat ampua hänet? Hän pelasti ihmishengen!»

Pelastajatkin myönsivät virhearvionsa.
Yksi heistä sanoi myöhemmin: «20 vuoden urani aikana en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Se ei ollut hyökkäys – se oli pelastusoperaatio.»

Nyt Dino on paikallinen legenda. Hänen kuvansa on esillä eläinlääkäriklinikan seinällä. Perhe on saanut satoja kirjeitä kiitollisilta ihmisiltä. Ja Vanya ei nuku enää ilman, että hänen uskollinen vartijansa makaa hänen jalkopäässään.