Se oli tavallinen hellepäivä uima-altaalla. Aurinko porotti, lapset leikkivät ja kiljuivat vedessä, aikuiset makoilivat aurinkotuoleissa juomia kädessään, osa selasi puhelimia, toiset lukivat tai torkkuivat auringossa. Kaikki näytti olevan täydellisesti – kesäinen harmonia vailla huolia.

Sitten hän ilmestyi.

Iso, vaalea, märkä koira. Pelokas, mutta päättäväinen katse. Se juoksi altaan reunalle, pysähtyi, ja alkoi haukkua. Kovaa. Toistuvasti. Se liikkui edestakaisin, katseli veteen ja haukkui, kuin yrittäen sanoa jotain.

— Kuka on päästänyt tämän likaisen koiran tänne?! — ärähti nainen aurinkohatun alta. — Tämä on aivan sietämätöntä! Nyt ei voi edes uida rauhassa.

— Ehkä se vain haluaa viilennystä, — joku mies totesi rauhallisesti. — Onhan sekin elävä olento.

Mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa enempää, koira hyppäsi veteen.

Läiskis. Vesi roiskui ympärille, lapset huusivat säikähtäneinä, jotkut nauroivat – moni ajatteli, että koira vain halusi pulahtaa.

Mutta pian kävi ilmi, että kyse ei ollut leikkituokiosta.

Koira sukelsi, ui määrätietoisesti altaan syvempään päähän, ja muutaman sekunnin kuluttua se nousi pintaan. Hampaissaan se piteli jotain.

Pientä. Elotonta.

Altaalle laskeutui kuolemanhiljaisuus
— SE ON MUN POIKA! — kiljaisi äiti järkyttävästi. — MARAT!!!

Nainen syöksyi altaan reunalle. Hänen poikansa, jonka katoamista kukaan ei ollut huomannut, makasi nyt elottomana koiran hampaissa.

Kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen vajoamistaan. Kaikki olivat liian keskittyneitä aurinkoon, juomiin ja musiikkiin.

Kaikki – paitsi koira.

Se oli nähnyt. Se oli yrittänyt varoittaa. Ja kun kukaan ei kuunnellut, se toimi itse.

Tuntematon sankari
Koira ui takaisin reunalle, laski pojan varovasti matalaan veteen. Ihmiset heräsivät kuin unesta. Joku juoksi tekemään elvytystä, toinen soitti hätäkeskukseen. Äiti itki hysteerisesti ja puristi poikaa syliinsä.

Koira istui hiljaa. Märkä, väsynyt, mutta rauhallinen. Se ei haukkunut enää. Se vain katsoi.

Kukaan ei tiennyt, kuka se oli
Myöhemmin selvisi, että koira oli koditon. Se eli alueella, mutta kukaan ei varsinaisesti välittänyt siitä. Sitä oli joskus ruokittu, useammin häädetty pois. Se oli tottunut olemaan yksin, näkymätön.

Mutta sillä hetkellä se oli ainoa, joka näki ja teki jotain.

Ensiapu tuli nopeasti – mutta koira oli ehtinyt ensin
Ambulanssi saapui. Poika saatiin elvytettyä. Hän alkoi hengittää. Hän eli.

Äiti nyyhkytti ja suuteli poikansa otsaa. Ihmiset itkivät hiljaa.

Ja koira? Se ei jäänyt odottamaan kiitosta. Se ravisteli vettä turkistaan, nousi ylös ja lähti kävelemään pois.

Tällä kertaa kukaan ei karjunut sen perään. Kukaan ei osoittanut vihaa.

Kaikki katsoivat hiljaa sen perään.

Seuraavana päivänä altaan viereen ilmestyi kyltti:
«Tässä, yksi koditon koira pelasti lapsen hengen. Kukaan ei pyytänyt sitä. Se vain teki sen. Koska se näki, mitä me muut emme.»

Ihmiset alkoivat tuoda ruokaa ja vettä. Joku toi sille viltin. Jotkut halusivat adoptoida sen. Se sai nimen. Se sai kunnioituksen, jota se ei koskaan pyytänyt.

Mutta se pysytteli etäällä. Niin kuin joku, joka tietää, että todelliset sankariteot eivät kaipaa sanoja.

Kun kaikki muut olivat hiljaa,
se haukkui.
Kun kukaan ei huomannut,
se näki.
Kun kaikki seisovat paikoillaan,
se hyppäsi.

Ja nyt jokainen kysyy itseltään:
Jos koira ei olisi hypännyt — olisinko minä?