Olen aina uskonut, että veljeni on hyvä ihminen. Huolehtivainen poika, joka ei koskaan kääntäisi selkäänsä omalle äidilleen. Mutta se, mitä tapahtui äskettäin, mursi tuon uskon – ja ehkä rikkoi perheemme lopullisesti.

Äitimme on iäkäs nainen, joka liikkuu pyörätuolilla. Viime vuosina minä olen ollut se, joka on huolehtinut hänestä päivittäin. Veljeni soitti silloin tällöin, joskus kävi kylässä, mutta ei koskaan ollut todella läsnä. Siksi olin suorastaan järkyttynyt, kun hän kertoi vievänsä äidin lomalle etelään.

— Hän ansaitsee sen, hän sanoi. — Haluaisin, että hän saa hengittää meri-ilmaa ja levätä.

Halusin uskoa hänen olevan vilpitön. Mutta tunsin hänen vaimonsa – kylmä ja laskelmoiva nainen, joka oli aina tehnyt selväksi, ettei vanhoille ihmisille ole tilaa hänen elämässään. Äiti oli hänelle taakka, ei rakas ihminen.

Silti autoin. Pakkasimme äidille matkalaukun, ostimme uuden takin, kokosimme lääkkeet. Hän oli onnellinen – kuin lapsi ennen ensimmäistä koulupäivää. Hänen silmissään oli iloa, jota en ollut nähnyt vuosiin.

Saatoin heidät lentokentälle. Halasin äitiä ja toivotin ihanaa matkaa. Toivoin sydämestäni, että kaikki menisi hyvin.

Vain puoli tuntia myöhemmin puhelin soi. Äidin numero.

— Äiti? Miksi soitat? Teidänhän pitäisi olla jo koneessa!

— He lähtivät ilman minua…

Äidin ääni värisi. Hän itki.

— Vaimo sanoi, että hän käy ensin kirjautumassa sisään ja tulee sitten takaisin hakemaan minut. Mutta hän ei koskaan palannut. Sitten näin heidät… koneessa. Ikkunasta. He lensivät pois. Ilman minua.

En voinut uskoa sitä todeksi. Lähdin heti takaisin lentokentälle. Löysin äidin istumassa yksin, takki päällä, matkalaukku sylissä. Silmät kyynelissä. Hämmentyneenä ja hylättynä.

Hän kertoi koko tarinan. Kävi ilmi, että veljeni vaimo oli tahallaan jättänyt hänet. Oli sanonut veljelleni, että äiti oli jo koneessa, ja houkutellut hänet mukaansa. Näppärä tapa päästä eroon ”rasitteesta”, mutta silti näyttää hyvältä.

Sinä yönä en nukkunut. Raivo paloi sisälläni. Tämä ei ollut vain epäinhimillistä – se oli julmaa. Tiesin, etten voisi antaa tämän mennä ohi. Heidän oli opittava läksynsä.

Seuraavana aamuna ostin lentolipun. Sama kohde. Sama hotelli. Jätin äidin ystäväni luo – en halunnut hänen joutuvan kohtaamaan heitä enää.

Saavuin illalla. Suoraan hotellin ravintolaan.

Siellä he istuivat, hymyilevinä, viinilasit kädessä, rusketus poskilla. Lomamieli huipussaan.

Kun veljeni näki minut, hän kalpeni.

— Mitä sinä täällä teet?

— Tulin vähän rentoutumaan. Missä äiti on? Eikö hän syö teidän kanssanne?

Hän oli hiljaa. Katsoi vaimoonsa.

Tämä vain kohautti olkapäitään.

— Luulin hänen olevan jo koneessa. Tai ehkä en. Sinun olisi pitänyt varmistaa.

Silloin nousin ylös ja puhuin. Kovalla äänellä. Niin että koko ravintola kuuli. Kerroin, miten he jättivät vanhan naisen yksin lentokentälle. Miten hän itki. Miten vartijat yrittivät auttaa. Miten hänet hylättiin kuin ei olisi koskaan kuulunut perheeseen.

Ravintolaan laskeutui hiljaisuus. Ihmiset kuuntelivat. Jotkut katsoivat heitä paheksuen.

Vaimo nousi ja poistui. Veljeni jäi yksin. Pää painuksissa, häpeän kourissa.

Kävelin hänen luokseen.

— Lennät kotiin huomenna ja pyydät äidiltä anteeksi. Kasvoista kasvoihin. Tai minä en enää koskaan puhu sinulle.

Hän palasi seuraavana päivänä. Yksin. Vaimo jäi ”nauttimaan lomasta”.

Hän pyysi anteeksi. Hiljaa. Häpeissään. En tiedä, antoiko äiti hänelle anteeksi. Minä en ole vielä valmis siihen.

Joskus pahimmat viholliset eivät ole tuntemattomia – vaan omia. Ja jos joku voi jättää oman äitinsä lentokentälle kuin tarpeettoman matkalaukun, minä huolehdin siitä, ettei hän koskaan unohda sitä. Eikä kukaan muukaan.