Aamu järvellä oli hiljainen, kylmä ja utuinen. Sumu leijui veden pinnalla, peittäen vastarannan puut harmaaseen verhon taakse. Linnutkaan eivät vielä laulaneet. Kaksi kalastajaa — Sergei ja Nikolai — olivat tulleet tänne vuosien ajan. Järvi oli ennen suosittu paikka, mutta katoamistapaukset ja oudot huhut olivat pelästyttäneet muut ihmiset pois. Vain nämä kaksi miestä palasivat yhä. Heille se oli rauhan tyyssija — ja kalasaalis oli aina hyvä.

Vanhanaikainen vene, kulunut verkko, termospullo ja metallilaatikko kalalle — heidän tavallinen aamurutiininsa. He tiesivät, että parhaat kalat uivat kaislikon lähellä, mutkassa, jossa virtaus hidastui. Tänä aamuna Sergei heitti verkon hieman tavallista pidemmälle. Hän vitsaili, että ehkä tällä kertaa vedestä nousisi merenneito. Nikolai nauroi. Hän ei vielä tiennyt, ettei hän hymyilisi enää pitkään aikaan.

Noin puolen tunnin kuluttua verkko nytkähti. Äkillinen mutta raskas veto. Miehet valmistautuivat nostamaan saalista, mutta jokin tuntui oudolta. Se ei ollut kalan nykimistä. Se oli painavaa, liikkumatonta. Jotain oli tarttunut kiinni — mutta ei elänyt.

Pinnalle ilmestyi esine, joka oli jäänyt kiinni verkkoon. Ensin se näytti vanhalta säkiltä. Märkä, likainen kangas, sidottu narulla, repeytynyt reunoista. Ei erityisen suuri, mutta oudolla tavalla raskas. Nikolai kumartui auttamaan. Yhdessä he vetivät sen veneeseen. Kangas kiristyi, ja sen alta alkoi paljastua jotakin pyöreää.

Se näytti ensin lahonneelta puukappaleelta. Mutta sitten Nikolai näki… kynnet. Ihmisen kynnet.

Hän jähmettyi. Hitaasti, melkein hengittämättä, hän veti kankaan syrjään. Sieltä paljastui käsi. Hento, kalpea, selvästi ihmisen käsi. Naisten käsi. Sormessa — kulunut sormus, josta koristekivi oli irronnut.

— Jumalauta… — Sergei kuiskasi ja hypähti taaksepäin. Veneessä vallitsi hiljaisuus.

Se ei ollut roskaa. Se ei ollut nukke. Se oli ihmisen ruumis.

He eivät koskeneet siihen enää. Ei kysymyksiä. He soittivat poliisille heti. Odottaessaan he istuivat hiljaa, katsellen järven tummaa pintaa, miettien mitä olivat juuri löytäneet. He muistivat. Vuosi sitten nuori nainen oli kadonnut. Paikallinen. Hän oli kävellyt metsän halki kotiin eikä koskaan saapunut perille. Hänen vanhempansa nostivat metelin. Vapaaehtoiset etsivät. Turhaan. Tapaus unohtui, mutta puheet jatkuivat.

Ihmiset kertoivat oudoista äänistä järvellä. Valoista yössä. Huudoista. Mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt mitään konkreettista.

Ennen tätä päivää.

Poliisi saapui nopeasti. Vene hinattiin rantaan, säkki otettiin tutkittavaksi. Tulos tuli pian: ruumis kuului kadonneelle naiselle. Perhe tunnisti hänet sormuksesta ja vaatteiden jäänteistä. Lääkäri totesi, ettei hän ollut hukkunut. Hänet oli kuristettu. Ja sitten heitetty veteen.

Sergei ja Nikolai kuulusteltiin moneen kertaan. Valheenpaljastin, aikajanoja, yksityiskohdat. Kaikki osoitti samaan suuntaan — he olivat tehneet järkyttävän, mutta sattumanvaraisen löydön. He olivat heittäneet verkkonsa väärään — tai oikeaan — paikkaan.

Viikkoa myöhemmin järvi suljettiin. Sukeltajat tulivat. Samalta alueelta, syvältä mutaisesta pohjasta, löydettiin kaksi lisää säkkiä. Yksi oli tyhjä. Toisessa oli luunpalasia. Oli selvää, että järvi oli toiminut ruumiiden kätköpaikkana. Ehkä vuosien ajan.

Paikalliset joutuivat paniikkiin. Vanhat tarinat palasivat. Jotkut sanoivat nähneensä valkoiseen pukeutuneen naisen seisomassa polvia myöten vedessä. Toiset väittivät kuulleensa itkua yöllä. Jotkut sanoivat, että kun lähestyi rantaa, tunsi olevansa tarkkailtu.

Sergei ja Nikolai eivät enää palanneet. He myivät veneen. Lopettivat kalastuksen. Heidän katseensa oli muuttunut. He välttelevät lehdistöä, eivät puhu asiasta. Mutta kuka tahansa, joka katsoi heitä silmiin, näki sen — jotain oli murtunut heidän sisällään.

Koska aina kun he sulkivat silmänsä, he näkivät sen uudestaan — kalpean käden, joka nousi hitaasti vedestä kuin aave.

Ja siitä päivästä lähtien he eivät enää koskaan kysyneet toisiltaan: «Mennäänkö huomenna kalaan?»