Marraskuun viima viilsi kasvoja kuin terä, ja jokivedestä noussut kostea kylmyys painoi kaupungin laitamia kuin märkä verho. Vanhassa, unohdetussa korttelissa, ruostuneiden betonisten autotallien välissä, pieni viisivuotias poika leikki yksin. Hänen äitinsä seisoi muutaman metrin päässä puhelin korvallaan, nauroi ääneen ystävänsä vitseille. Katse harhaili välillä pojan suuntaan, mutta se oli tyhjä, välinpitämätön.

Poika harppoi lähemmäs joen reunaa. Viime päivien sateet olivat paisuttaneet virran rajuksi ja mutaiseksi. Ranta oli liukas, petollinen. Yksi väärä askel – ja lapsi kaatui veteen. Raskas talvitakki kastui välittömästi ja alkoi vetää häntä pohjaan.

Äiti ei huomannut mitään.

Hän jatkoi nauramista.

Poika kamppaili vedessä, huusi, yritti haukkoa ilmaa. Joki veti häntä kauemmas rannasta. Kylmä vesi tunkeutui jokaiseen soluun. Hän huitoi epätoivoisesti – eikä kukaan tullut.

Paitsi yksi mies.

Joen toisella puolella seisoi laiha, resuinen hahmo. Hänet tunnettiin alueella vain yhdellä nimellä: Erlich. Koditon. Mies, jota kaikki katsoivat läpi sormien, kuin häntä ei olisi ollutkaan. Hän asui hylätyssä rakennuksessa, keräsi pulloja, eli hiljaa ja yksin. Häntä välteltiin, hänelle ei puhuttu.

Mutta hän kuuli avunhuudon.

Erlich ei epäröinyt. Hän juoksi suoraan jokeen, vaatteet päällä, kengät jalassa. Vesi löi häntä vastaan, virtasi raivoisasti, mutta hän taisteli. Hän ui lasta kohti, kunnes sai tämän kauluksesta kiinni ja raahasi hänet pinnalle.

Lapsi itki, vapisi, oli lähes tajuton. Erlich nosti hänet ylös, kääri oman likaisen takkinsa lapsen ympärille ja lähti kantamaan häntä takaisin äidin luo.

Silloin nainen huomasi heidät. Ja huusi:

— Koskitko sinä minun lapseeni?! Hyi helvetti! Mitä teit hänelle?!

Erlich seisoi hengästyneenä. — Hän… hän oli hukkumassa… minä vain…

— Olisi ollut parempi, jos hän olisi hukkunut kuin että sinä koskit häneen!

Sanat repivät ilman rikki. Ihmiset pysähtyivät. Ovet aukesivat. Naapureita kurkisti pihoiltaan. Kukaan ei sanonut mitään. Poika itki taas – nyt ei enää vedestä, vaan äitinsä huudosta. Häpeästä. Surusta.

Erlich ei liikkunut. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen. Hän ei ollut odottanut kiitosta. Ei halannut, ei edes hymyä. Mutta vihaa? Vihaa sen jälkeen, kun hän oli pelastanut lapsen hengen?

Seuraavina tunteina tarina levisi kuin metsäpalo. Osa yritti puolustella äitiä – ehkä järkytys, ehkä pelko. Mutta useimmat olivat järkyttyneitä. Koditon mies, jota kaikki karttoivat, oli tehnyt sen, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut.

Seuraavana päivänä naapurustossa nähtiin hiljaisia eleitä. Lähikaupan vanha myyjä toi Erlichille termosmukin, täynnä kuumaa teetä. Kaksi nuorta poikaa toi peiton. Joku toi käytetyn takin. Miehet kokoontuivat hänen hylätyn talonsa ympärille ja tarjosivat apua. Kukaan ei puhunut paljoa – mutta jokainen ele puhui enemmän kuin sanat.

Äiti katosi. Sanottiin, että lastensuojelu oli ottanut yhteyttä. Että hän oli yrittänyt tehdä ilmoituksen «hyökkäyksestä». Mutta liian moni oli nähnyt, liian moni tiesi totuuden.

Viikkojen kuluttua Erlich käveli puistossa uudessa takissa. Hänen partansa oli siistitty, silmät kirkkaammat. Hän käveli selkä suorana. Ihmiset tervehtivät nyökkäyksellä. Joillekin hän oli nyt jotain muuta kuin haamu.

Lapsi asui nyt isoäitinsä luona. Hän kertoi usein tarinan «miehestä vedestä». Miehestä, joka piti häntä lämpimänä, kun maailma oli kylmä.

Tämä ei ole vain tarina yhdestä äidistä. Eikä vain yhdestä lapsesta. Eikä pelkästään yhdestä kodittomasta.

Tämä on tarina siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen.

Siitä, kuinka se, jolla ei ole mitään, voi antaa eniten.

Siitä, kuinka joskus se, jota kaikki halveksivat, on se, joka pelastaa elämän — ja muistuttaa meitä, kuka me oikeasti olemme.

Koska joskus kaikkein näkymättömin tekee näkyväksi sen, mikä meiltä on unohtunut: ihmisyyden.