Hiljaisuus hautajaisissa oli raskas kuin lyijy. Valkoinen kappeli, valkoiset kukat, valkoinen arkku keskellä salia — kaikki näytti liian rauhalliselta, liian järjestetyltä tilanteeseen, jossa sydämet olivat murtumaisillaan. Arkussa makasi Lilia, vain kaksikymmentävuotias, nuori nainen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian aikaisin.

Vain muutama päivä aiemmin hän oli ollut elossa, nauranut, tehnyt suunnitelmia, puhunut ystävilleen tulevista matkoista. Sitten tuli korkea kuume, kova päänsärky ja sekavuus. Lääkärit diagnosoivat harvinaisen aivotulehduksen, joka johti äkilliseen sydänpysähdykseen. Elvytystä yritettiin, tuloksetta.

Nyt Lilia makasi arkussa, kuin nukkuva. Hänen kasvonsa olivat tyynet, kädet asetettuina rinnalle. Hänen äitinsä seisoi vieressä, kyyneleet virtasivat hänen poskillaan. Hänessä ei ollut jäljellä voimaa. Hänen huokauksensa ja nyyhkytyksensä täyttivät hiljaisuuden, joka muuten oli lähes pyhä.

— «Ottakaa minutkin mukaan!» äiti nyyhkytti. — «Haudatkaa minut hänen viereensä! En voi elää ilman häntä! En halua enää hengittää tässä maailmassa ilman minun tyttöäni!»

Isä piti äitiä kiinni, hänen omat kyyneleensä valuivat hiljaa. Sukulaiset yrittivät lohduttaa, mutta sanat putosivat tyhjyyteen. Kaikki tunsivat, että suru oli niin syvä, että todellisuus itse oli halkeamaisillaan.

Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta.

Äiti lakkasi itkemästä. Hänen kasvonsa muuttuivat. Hän kumartui lähemmäs tyttärensä kasvoja ja tuijotti. Hän siristi silmiään. Jokin tuntui… oudolta. Jokin ei ollut kohdallaan.

Hän laski kätensä tytön rinnalle ja jäi hetkeksi täysin liikkumatta. Ja sitten, yllättäen, hän kiljaisi.

— «Hän hengittää!» äiti huusi. — «Hän on elossa!»

Ihmiset jäätyivät paikoilleen. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Ensin ajateltiin, että äiti oli menettänyt otteensa todellisuudesta surun takia. Mutta paikalla ollut ensihoitaja juoksi välittömästi paikalle, otti tytön ranteesta kiinni… ja kalpeni.

— «Pulssi… hyvin heikko, mutta se on siellä», hän sanoi lähes kuiskaten.

Se, mikä hetki sitten oli ollut surujuhla, muuttui sekunneissa paniikiksi ja toiminnaksi. Arkku avattiin. Lääkärit ja hoitajat riensivät paikalle. Lilia nostettiin paareille ja kiidätettiin ambulanssiin. Kukaan ei puhunut. Jotkut itkivät, toiset seurasivat hiljaa, epäusko kasvoillaan.

Sairaalassa lääkärit vahvistivat: Lilia oli kokenut harvinaisen lääketieteellisen tilan — niin sanotun näennäiskuoleman. Hänen elintoimintonsa olivat hidastuneet niin dramaattisesti, että ne eivät olleet havaittavissa. Hän näytti kuolleelta. Mutta hän eli.

Jos äiti ei olisi kuunnellut sydäntään ja kumartunut tyttärensä ylle… Lilia olisi haudattu elävältä.

24 tuntia tehohoidossa. Ja sitten — Lilia avasi silmänsä.

Heikkona, hämmentyneenä. Mutta elossa.

Uutinen levisi nopeasti. Median otsikot huusivat ihmettä, lääkärit puhuivat harvinaisuudesta. Mutta äiti sanoi vain yhden asian:

— «En tiennyt järjellä. Tunsin sen. Äiti vain tietää.»

Tänään Lilia toipuu hiljalleen. Hänen äitinsä ei päästä häntä hetkeksikään silmistään. Jokainen henkäys, jokainen kosketus muistuttaa heitä molempia siitä, että rakkaus — todellinen, syvä, ehtymätön äidinrakkaus — voi nähdä sellaista, mitä edes tiede ei aina tunnista.

Tämä ei ole vain lääketieteellinen tapaus. Tämä on kertomus siitä, miten sydän voi kutsua takaisin sielun, joka oli jo lähtemässä.

Ja joskus, juuri sillä yhdellä kosketuksella… tapahtuu ihme.