Ei miestä, ei ystäviä – kukaan ei soittanut, kukaan ei kysynyt mitään. Kun lääkäri kirjasi kuolinajan, hoitaja ojensi minulle hänen viimeisen kirjeensä. Sen sisällä oli nimiä, ruosteinen avain ja yksi jäätävä ohje…

Sairaalahuoneen steriili hiljaisuus painoi rintaa. Kuuntelin koneiden piippauksia ja tunsin, kuinka anopin hengitys muuttui heikommaksi joka hetki. Hänen kylmä kätensä puristi omaani, ja minä toivoin, että voisin pitää hänet vielä hetken kiinni elämässä. Oven takana elämä jatkui – kuulin lasten ääniä, naurua ja hiljaisia keskusteluja – mutta täällä huoneessa kaikki tuntui pysähtyneen.

Kun monitori antoi viimeisen äänimerkin, tuntui kuin kaikki valo olisi kadonnut. Lääkäri kirjasi kuolinajan tyynesti, lähes välinpitämättömästi, ja poistui. Hoitaja jäi hetkeksi, katsoi minua varovaisesti ja laski pöydälle kellastuneen kirjekuoren.
— Tämä on sinulle, — hän sanoi hiljaa.

Kirje
Kirjekuori oli vanha, taittunut ja painava salaisuuksista. Avasin sen kädet täristen. Sisällä oli lista viidestä nimestä, pieni ruosteinen avain ja viesti, joka sai selkäni karmimaan:
“Älä koskaan avaa sitä ovea auringonlaskun jälkeen, jos kuulet askeleita. Se tulee niiden luo, joiden nimet ovat tässä.”

Tuijotin sanoja pitkään. Miksi juuri minä? Tunsin vain yhden nimen listalla – vanhan naapurimme, herra Arsenin. Loput nimet olivat minulle vieraita.

Ensimmäinen yö
Palasin kotiin iltamyöhällä. Mieheni ei ollut soittanut, ei edes viestiä lähettänyt. Istuin keittiön pöydän ääressä, kirje ja avain edessäni. Tuntui kuin ne olisivat hengittäneet omaa synkkää energiaansa.

Kello yhdeksän aikaan kuulin askeleita käytävästä. Hitaasti, rytmikkäästi, ne lähestyivät oveamme ja pysähtyivät aivan sen taakse. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että tuskin hengitin. Kurkistin ovisilmästä – käytävä oli tyhjä.

Mutta kuulin hengityksen. Syvän, raskaan hengityksen, aivan oven toisella puolella.

Toinen kerta
Seuraavana päivänä soitin miehelleni.
— Kuule, joku kävi eilen…
— Älä hätäile, puhutaan illalla, — hän vastasi nopeasti.

Illalla askeleet palasivat. Tällä kertaa ne olivat voimakkaampia ja lähestyivät ovellemme päättäväisesti. Pidin avainta kädessäni kuin se voisi suojella minua. Sitten kuulin kuiskauksen:
— Me muistamme nimet…

Jäin seisomaan paikoilleni, veri tuntui jähmettyvän suonissani. Lopulta äänet katosivat, mutta pelko jäi.

Katoavat nimet
Kaksi päivää myöhemmin sain tietää, että herra Arsen oli löydetty kuolleena talon edestä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kuin elämä olisi imetty hänestä ulos.

Avasin kirjeen uudelleen. Hänen nimensä oli alkanut haalistua, kirjaimet olivat lähes kadonneet paperista. Avain tuntui kylmemmältä ja raskaammalta kuin ennen.

Mieheni tunnustus
Kun mieheni palasi kotiin, näytin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa muuttuivat hetkessä harmaiksi.
— Et olisi saanut lukea tätä, hän sanoi matalalla äänellä. — Nyt olet mukana tässä.
— Missä mukana? Mitä nämä nimet tarkoittavat? Ja tämä avain?
Hän ei vastannut. Hän lukitsi kirjeen laatikkoon ja sanoi:
— Mitä tahansa tapahtuu, älä avaa ovea auringonlaskun jälkeen. Jos kuulet askeleita, ole hiljaa.

Kasvava pelko
Joka yö askeleet palasivat. Ne pysähtyivät ovellemme, toisinaan koputtivat hiljaa, toisinaan kuiskivat. Tuntui kuin joku odottaisi virhettäni, yhtä ainoaa hetkeä, jolloin antaisin periksi.