Hääpäivänä Sonja seisoi vanhan peilin edessä valkoisessa mekossa, joka tuntui vieraalta, kuin joku olisi pukenut hänet toisen elämään. Hänen kätensä tärisivät, kun hän piteli peltokukista tehtyä kimppua, jonka hänen lapsuudenystävänsä Maria oli kerännyt.
«Sinä olet vahva, Sonja. Muista se,» Maria kuiskasi ja halasi häntä takaapäin.
Sonja nyökkäsi, mutta kyyneleet valuivat jo poskille.
Seremonia pidettiin pienessä maalaiskirkossa. Ilmassa leijui sulaneen vahan ja kuihtuneiden kukkien haju. Morsian ja sulhanen seisoivat kynttilänvalossa. Michael, hänen miehensä, oli pukeutunut mustaan pukuun, ja hänen harmaat hiuksensa kiilsivät. Kun pappi kysyi lupaa avioliittoon, Sonjan ääni värisi:
«Kyllä…» hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
Vieraat uskoivat, että tämä oli onnenpotku. Nuori, kaunis tyttö meni naimisiin varakkaan kaupunkilaisen kanssa – heidän mielestään se oli satu. Mutta Sonja tiesi totuuden. Hänen isänsä velat olivat ajaneet perheen lähes tuhoon, ja Michael tarjosi pelastusta – avioliittoa vastineeksi heidän talonsa ja elämänsä säilyttämisestä.
Kun Michael pujotti kultaisen sormuksen hänen sormeensa, Sonjan kyyneleet eivät loppuneet. Ne eivät olleet ilon kyyneleitä, vaan pelon, epävarmuuden ja surun.
Uusi elämä vieraassa talossa
Häiden jälkeen Michael vei hänet kaupunkiin, vanhaan kartanoonsa, jossa oli korkeat katot, kylmät marmorilattiat ja palvelijoita, jotka kumarsivat hänen astuessaan sisään. Sonja tunsi olevansa kuin vanki.
Michael huomasi hänen levottomuutensa, tarttui lempeästi hänen käteensä ja sanoi:
«Anna itsellesi aikaa tottua. Tämä on nyt sinun kotisi.»
Mutta mikään ei tuntunut omalta. Hänen yksinkertaiset kyläkenkänsä ja ujo katseensa eivät sopineet siihen kylmään ylellisyyteen. Seinillä riippuvat esi-isien muotokuvat tuntuivat seuraavan häntä silmillään.
Yön hiljaisuus
Illan tullen Sonja pyysi lupaa vetäytyä omaan huoneeseensa.
«Lepää, rakas,» Michael vastasi äänessään outo sävy.
Suljettuaan oven hän kaatui suurelle sängylle, jonka silkkilakanat tuntuivat jäisiltä. Ensimmäistä kertaa koko päivän hän antoi itselleen luvan itkeä hiljaa. Mutta uni ei tullut. Ajatukset vanhemmista, velasta ja pelottavasta tulevaisuudesta pyörivät hänen mielessään.
Veden ääni
Yhtäkkiä hän kuuli äänen – pehmeän, mutta jatkuvan, kuin vesi olisi valunut jossain. Hän istuutui ja kuunteli. Ääni kuului käytävän päässä olevasta kylpyhuoneesta. Aluksi hän ajatteli, että kyse oli vain hanasta, mutta jokin sai hänet huolestumaan.
«Entä jos Michaelille on tullut huono olo?» hän mietti. Mies oli paljon häntä vanhempi, ja ajatus, että hän voisi sairastua, pelästytti Sonjaa.
Hänen sydämensä löi nopeammin. Hän heitti ylleen kevyen aamutakin ja asteli paljain jaloin kylmää lattiaa pitkin. Käytävä oli pimeä, vain kapea valonsäde loisti kylpyhuoneen oven alta. Hän pysähtyi, tarttui ovenkahvaan.
Yhtäkkiä veden ääni lakkasi. Talon hiljaisuus tuntui painostavalta.
Se, mitä hän näki
Ovi avautui äkisti. Michael seisoi hänen edessään. Mutta Sonja ei heti tunnistanut häntä. Hänen hiuksensa olivat märät, kasvot punoittivat, ja hänen katseensa oli kummallinen, melkein pelottava.
Kauhistuttavinta oli kuitenkin se, mitä hän piti käsissään – pieni puinen laatikko, josta tippui vettä. Michaelin käsivarsissa näkyi tuoreita viiltojälkiä, ohuita ja pitkiä.
Sonja perääntyi, sydän hakaten.
«Mitä… mitä se on?» hän kuiskasi ja osoitti laatikkoa.
Michael ei vastannut heti. Hänen ilmeensä muuttui kiveksi, ja matalalla äänellä hän sanoi:
«Et tarvitse tietää tänä iltana. Huomenna ehkä. Älä pelkää minua.»
Nämä sanat eivät rauhoittaneet häntä. Hänen jalkansa pettivät, ja Michael tarttui häneen – hänen kätensä oli kylmä ja kostea.
Salaisuudet, joista ei puhuta
Sinä yönä Sonja ei saanut unta. Hän kuuli Michaelin askeleet käytävässä, ovien narahdukset ja raskaita metallisia ääniä. Hänen mielensä täyttyi kysymyksistä: kuka tämä mies todella oli? Mitä laatikko kätki?
Hän ymmärsi vain yhden asian: hinta, jonka hän oli maksanut perheensä pelastamiseksi, saattaisi olla paljon suurempi kuin hän koskaan uskoi.