On unia, jotka ovat todellisuutta pelottavampia. Niitä ei voi selittää mielikuvituksen leikkinä, sillä ne tuntuvat viesteiltä jostakin, mitä ei voi nähdä, mutta mikä on olemassa. Juuri tällaisen unen koki nainen, jonka poika, nuori sotilas, katosi vuosia sitten jäljettömiin. Hän lähti sotaan ja katosi kuin ilmaan – ei yhtään kirjettä, ei yhtään sanaa, ei edes varmaa tietoa hänen kohtalostaan.

Äiti eli vuosia toivossa. Hän uskoi, että jonakin päivänä hänen poikansa palaa, että hän kuulee vielä kerran hänen äänensä. Mutta vuodet kuluivat, ja hiljaisuus oli sietämätöntä. Sitten, eräänä yönä, hän näki unen, joka tuntui todellisemmalta kuin mikään, mitä hän oli kokenut.

Unessa hän seisoi keskellä synkkää ja autiota peltoa. Taivas oli harmaa, melkein musta, ja ilma oli kylmä ja raskas. Hän kääntyi ja näki hänet – poikansa. Hän seisoi vain muutaman metrin päässä, yllään vanha sotilaspuku. Poika näytti samalta kuin silloin, kun hän lähti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä pelkoa ja kipua.

«ÄITI, OLEN MAASSA… OLEN ELOSSA – AUTA…» hän kuiskasi kielellä, jota äiti ei puhunut – tšekiksi. Mutta unessa hän ymmärsi jokaisen sanan, kuin ne olisi kuultu suoraan hänen sydämessään.

Äiti heräsi huutaen, hikisenä ja sydän hakaten rajusti. Hän ei tiennyt, oliko se vain painajainen vai todellinen hätähuuto. Mutta se ääni, nuo sanat – ne jäivät kaikumaan hänen päässään koko päivän.

Seuraavana yönä uni palasi, mutta nyt vielä kammottavampana. Hän näki poikansa uudelleen, mutta tällä kertaa hän makasi maassa sidottuna, kasvot veressä ja liassa. Hän yritti puhua, mutta hänen kieltään ei ollut enää olemassa. Hänen suunsa oli ruhjottu, ja sieltä pääsi vain tukahdutettuja ääniä.

Sen jälkeen äiti ei saanut enää rauhaa. Hän ei pystynyt nukkumaan, ei syömään, ja jokainen hänen ajatuksensa pyöri näiden näkyjen ympärillä. Hän alkoi etsiä vastauksia: vanhoja armeijan asiakirjoja, raportteja, puheluita entisille sotilaille. Mutta mitä enemmän hän etsi, sitä painajaismaisemmaksi hänen unensa muuttuivat.

Kylän ihmiset huomasivat, että nainen oli muuttunut. Hänen silmänsä olivat sameat, katse kaukainen. Hän kertoi kuulevansa poikansa äänen öisin ja tuntevansa, että hän koskettaa hänen olkapäätään. Osa kyläläisistä piti häntä hulluna, mutta jotkut alkoivat uskoa, että hänen kertomuksessaan saattoi olla jotain todellista.

Hänen tarinansa päätyi paikallisille toimittajille. Aluksi he epäilivät häntä, mutta kun hän kertoi yksityiskohtia poikansa univormusta ja paikoista, joita vain hänen komppaniansa oli tuntenut, monet alkoivat suhtautua asiaan vakavammin.

Vanhat huhut palasivat esiin. Jotkut muistivat tarinat salaisista leireistä vuorilla, paikoista, joista kukaan ei palannut. Kerrottiin kidutuksista, katoamisista ja varjoista, jotka roikkuivat kylän yllä vuosikymmenien ajan.

Äiti päätti lähteä itse. Vanha ja heikko, mutta rakkauden ja päättäväisyyden ajamana, hän kulki yksin hylättyjä polkuja pitkin. «Hän kutsuu minua», hän sanoi. «En voi lopettaa, ennen kuin tiedän totuuden.»

Joka ilta, ennen nukkumaanmenoa, hän lausuu poikansa nimeä. Hän väittää joskus näkevänsä hänen kasvonsa vedessä tai ikkunan heijastuksessa. Usein hän kuulee jälleen sen äänen: «ÄITI, OLEN MAASSA… OLEN ELOSSA – AUTA…»

Oliko se vain särkyneen sydämen synnyttämä harha vai todellinen viesti jostain pimeästä paikasta? Kukaan ei tiedä. Mutta yksi asia on varma – äidin rakkaus on vahvempi kuin kuolema tai pelko, ja hän ei pysähdy ennen kuin löytää totuuden.