Kaikki alkoi tavallisena iltana. Marc, hiljainen mies pienestä kylästä Ranskan Alpeilla, kulki kotiinsa tutun metsäpolun kautta. Sadekuuron jäljiltä ilma tuoksui kostealle männynneulastolle. Yhtäkkiä hän huomasi pienen, märän ja tärisevän olion kivenkolossa.
Se vaikutti olevan kissanpentu – hylätty, avuton ja heikko. Marc tarttui siihen ilman epäröintiä, kääri sen takkiinsa ja vei kotiin. Hän ei vielä arvannut, että tämä kohtaaminen käynnistäisi ketjun tapahtumia, jotka järisyttäisivät tiedeyhteisöä, herättäisivät valtavaa median kiinnostusta ja aiheuttaisivat hämmennystä viranomaisissa.
Eläinlääkärin ilme paljasti kaiken
Seuraavana aamuna Marc vei otuksen paikalliselle eläinlääkärille. Hän odotti nopeaa tarkastusta ja ehkä rokotusta. Mutta kun eläinlääkäri avasi kuljetusboksin, hänen ilmeensä muuttui kalpeaksi.
Hiljaisuus. Kulmakarvat kurtistuivat. Sitten hän kuiskasi:
— «Tämä ei ole kissa. En ole varma, onko tämä edes tunnettu laji.»
Tämä oli mysteerin alku, joka keräisi asiantuntijoita ympäri maailmaa.
DNA-tutkimukset paljastivat järkyttävän totuuden
Eläimellä oli kissamaisia piirteitä — terävät korvat, pystysuorat pupillit, sulava liike — mutta keho oli epätavallinen. Sen raajat olivat pidemmät kuin tavallisen kissan, turkissa oli outo kuvio ja silmät loistivat melkein fosforisoivasti.
Geenitestit paljastivat, että eläimen DNA vastasi osittain kotikissan (Felis catus) geenejä, mutta osittain lajin, jonka uskottiin kadonneen yli vuosisadan sitten: Felis lybica europaea, Euroopan etelässä elänyt villikissalaji.
Kaiken lisäksi DNA:ssa oli täysin uusia mutaatioita. Otus vaikutti olevan edustaja täysin uudesta, evoluution unohdetusta haarasta.
Erikoinen otus ja piilotettu populaatio?
Marc nimesi lemmikkinsä Safiiriksi silmiensä säihkeen mukaan. Otus siirrettiin tutkimuskeskukseen, ja viranomaiset määräsivät tiukan tiedotuskiellon. Marc kuitenkin päätti puhua, ja hänen tarinansa levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa.
Alle 72 tunnissa hänen puolestaan kerättiin yli 130 000 allekirjoitusta, jotka vaativat hänelle oikeutta vierailla Safiirin luona. Julkisen paineen alla viranomaiset tekivät kompromissin: vuoristoon perustettiin suojelualue, jossa Safiiri sai asua ja Marc sai vierailla ja osallistua sen hoitoon.
Entä jos Safiiri ei ole yksin?
Median kiinnostuksen kasvaessa myös muut kertomukset tulivat ilmi. Vaeltajat kertoivat nähneensä erikoisia kissoja vuoristoissa. Yksi valvontakamera tallensi yöllä hahmon, jonka silmät loistivat kuten Safiirilla.
Biologit asettivat valvontalaitteita useisiin syrjäisiin paikkoihin. Teoria syntyi: unohdettu villikissakanta on saattanut elää piilossa ihmisten katseilta jo vuosikymmeniä.
Löytö, joka haastaa kaiken
Marcin ja Safiirin tarina on enemmän kuin eläinsuojelukertomus. Se on biologinen arvoitus, luonnon tuntemisen haaste ja muistutus siitä, mitä kaikkea vielä voimme löytää.
Safiiri elää nyt puolivillissä olosuhteissa tieteellisen valvonnan alla. Marc palaa yhä samaa polkua, jolla kaikki alkoi, ja uskoo joskus tuntevansa katseen seuraavan.
Hän kuiskaa:
— «En ole koskaan yksin.»