Olen 65-vuotias. Asun yksin. En siksi, että olisin joutunut, vaan siksi, että olen valinnut niin. En ole koskaan halunnut lapsia. Enkä kadu sitä hetkeäkään. Hiljaisuus on liittolaiseni, järjestys turvapaikkani, yksinäisyys vapauteni.

Joka aamu herään samaan aikaan. Valmistan kupillisen kahvia ja istuudun vanhalle kuluneelle sohvalleni. Tulenpunaiset verhot liehuvat kevyesti aamun valossa. Ilma on tyyntä. Liian tyyntä.

Sitten kuulen sen.

Hiljaisen kuiskauksen. Niin hennon, että ensin luulen kuvitelleeni sen.

— «Rauhoitu…»

Jähmetyn.

Se ei ole oma ajatukseni. Se on ääni. Hellä, kuiskaava hengähdys korvassani.

Mutta olen yksin.

En ole ensimmäistä kertaa kokenut outoja asioita. Viikkoja sitten kuulin askeleita käytävässä. Kirja putosi hyllyltä ilman syytä. Radio käynnistyi itsekseen. Olen selittänyt kaiken iällä, talon vanhoilla narinnoilla, yksinäisyydellä.

Mutta tämä kuiskaus oli toista.

Nousen hitaasti ja kävelen ikkunan luo. Vedän verhot syrjään — ja hämmästyn.

Lasissa on pieni kädenjälki. Sisäpuolella. Kostea, lämmin, tuore.

Kosketan sitä. Lasi on todellakin lämmin.

Minulla ei ole lapsia. En ole koskaan saanut. Kukaan ei ole käynyt täällä. Silti kädenjälki on olemassa.

Illalla istun nojatuoliin ja puhun ääneen:

— «Kuka sinä olet? Mitä haluat?»

Ei vastausta. Vain hiljainen narina huoneen nurkassa.

Myöhemmin yöllä kuulen kuiskauksen uudelleen:

— «Olen täällä…»

En pelkää. Se ei ole pahantahtoinen läsnäolo. Se on lempeä, hiljainen, läheinen.

Seuraavana päivänä löydän vanhan kaapin takaa pienen puulaatikon. En muista laittaneeni sitä sinne. Sisällä on pieni pronssinen sotilas. Vanha, kulunut. Mutta jotenkin niin tuttu.

Sitten muistan.

Monia vuosia sitten minulla oli toistuva uni. Pieni poika seisoi ikkunan ääressä, kädessään juuri tällainen sotilas. Hän sanoi aina:

— «Minä palaan. Lupaan.»

Heräsin kyynelissä, enkä ymmärtänyt miksi. Olin unohtanut unen. Nyt kaikki palaa mieleen.

Ehkä toisessa elämässä minulla oli lapsi. Ehkä se on sielu, joka etsii minua ajan halki.

Siitä päivästä lähtien en ole enää yksin.

Radio käynnistyy itsekseen ja soittaa kehtolaulua, jota en tunne. Joskus tunnen lempeän kosketuksen olkapäälläni. Joskus makean lapsuuden tuoksun, vaikka kotonani ei ole mitään, mikä voisi sen aiheuttaa.

Joka aamu laitan sotilaan ikkunalaudalle ja istun hiljaa juoden kahviani.

En etsi enää vastauksia.

Tiedän.

En ole yksin.

Ja kun aamuaurinko hyväilee verhoja, kuulen kuiskauksen taas:

— «Rauhoitu…»

Entä sinä? Oletko varma, että verhojesi takana on vain tuuli?