Kaikki alkoi kuten mikä tahansa yö saattohoito-osastolla: hiljaista, kliinistä, rutiininomaista. Vain desinfiointiaineen tuoksu, hoitajien hiljaiset askeleet ja monitorien tasainen piippaus rikkoivat muuten pysähtyneen ilman. Kukaan ei odottanut mitään poikkeavaa.

Mutta huoneessa numero 7 tapahtui sinä yönä jotain, mitä kukaan ei osannut selittää — eikä kukaan koskaan unohtanut.

Sängyssä makasi vanha mies. Yli 80-vuotias, hauras, hengitys katkonaista, katse tyhjä. Lääkärit eivät enää antaneet toivoa. Hänen tyttärensä oli vielä matkalla toisesta kaupungista. Oli sanottu suoraan:
«Jos haluatte hyvästellä, tulkaa nyt.»

Ja silti, vaikka elämä näytti hitaasti hiipuvan pois, mies toisti hiljaa yhä uudelleen yhtä ainoaa nimeä:

«Murphy… Murphy…»

Sanat olivat tuskin kuultavia, ääni kuivunut ja heikko. Aluksi luultiin, että kyseessä oli poika. Tai ehkä vanha sodan aikainen ystävä. Kukaan ei ollut varma.

Nuori sairaanhoitaja, joka oli juuri aloittanut työnsä osastolla, kysyi hiljaa:
«Kuka on Murphy?»

Koska kukaan ei osannut vastata, päätettiin soittaa hänen tyttärelleen.

Puhelimen toisessa päässä tuli pitkä hiljaisuus. Sitten ääni murtui:

«Murphy ei ole ihminen… Hän on meidän koiramme. Kultainen noutaja. 13-vuotias. Meidän oli pakko jättää hänet veljeni luo, kun isä vietiin sairaalaan. He olivat erottamattomat.»

Tämä ei ollut mikään tavallinen tilanne. Sairaalassa on säännöt — tiukat ja selkeät. Eläimiä ei päästetä potilashuoneisiin, varsinkaan saattohoitoon.

Mutta sinä yönä mikään ei ollut tavallista.

Ylihoitaja, joka tunnettiin sääntöjen tarkasta noudattamisesta ja vuosikymmenten kokemuksesta, kuunteli hetken, katsoi huoneeseen ja sanoi:

«Tuokaa hänet.»

Kaksi tuntia myöhemmin, kun kaikki oli hiljentynyt, koneet piippasivat hitaammin, ja mies näytti olevan aivan viimeisillä hetkillään, joku koputti varovasti oveen.

Hän astui sisään hiljaa — vaalean kultainen turkki hehkui himmeässä valossa, ja silmissä oli jotain, mitä ei voinut selittää. Murphy ei haukkunut. Hän ei riehunut. Hän vain käveli suoraan sängylle, nousi varovasti ylös ja laski päänsä miehen rinnalle.

Hänen häntänsä liikkui hitaasti. Vakaasti. Rauhoittavasti.

Sitten tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa.

Monitori näytti sydämen sykkeen nousevan hieman. Hengitys syveni. Ja kuin ihmeen kautta — vanha mies avasi silmänsä.

Hän katsoi Murphya ja kuiskasi hymyillen:

«Tiesin… että löytäisit minut.»

Huoneessa numero 7 aika pysähtyi. Kukaan ei puhunut. Kukaan ei liikkunut. Se ei ollut lääketieteellinen ihme. Se oli kohtaaminen. Paluu. Viimeinen hyvästijättö, juuri sellainen kuin sen piti olla.

Mies eli vielä kolme päivää. Kolme päivää täynnä rauhaa, keskusteluja, muistoja ja hiljaista kiitollisuutta. Murphy ei liikkunut hänen rinnaltaan. Ei kertaakaan.

Kun viimein tuli aika lähteä, mies sulki silmänsä — rauhassa ja ilman pelkoa.

Murphy ei ulvonut. Ei vinkunut. Hän vain jäi siihen, laski päänsä alas ja sulki silmänsä.

Sen jälkeen huone numero 7 ei ollut koskaan enää sama.

Muut potilaat alkoivat puhua lemmikeistään. Jotkut katsoivat huoneen nurkkaan ja hymyilivät, aivan kuin näkivät jotakin. Eräs mies sanoi varmana:

«Minua ei pelota. Hän odottaa minua… pallo suussaan.»

Murphyn tarinasta tuli legenda sairaalan käytävillä. Ei siksi, että se oli lääketieteellisesti erikoinen, vaan siksi, että se muistutti kaikkia meitä — hoitajia, lääkäreitä, omaisia — siitä, mikä todella merkitsee lopussa.

Ei hoito. Ei lääkkeet. Ei koneet.

Vaan se, joka on odottanut koko ajan oven takana.
Uskollinen. Kärsivällinen. Rakastava.

Murphy tiesi.