Kaikki alkoi päätöksestä, jota hän ei itse osannut selittää.

Evgeni Zorin, 48-vuotias, ei ollut käynyt etelän teollisuuslahdella yli kolmeenkymmeneen vuoteen — siitä kesästä lähtien, kun hän lapsena melkein hukkui siellä. Paikka oli muuttunut kielletyksi alueeksi, jonne kukaan ei enää mennyt. Entinen salainen sotilastukikohta, nyt hylätty ja unohdettu. Ruosteiset aidat makasivat rikki maassa, varoituskylttien tekstit olivat haalistuneet.

Kartat eivät enää näyttäneet paikkaa. Paikalliset kalastajat kiersivät sen kaukaa. Metsästäjät kertoivat outoja tarinoita metallisista äänistä öisin, oudoista hajuista ja silmättömistä kaloista.

Mutta Zorin ei uskonut tarinoihin.

Hän otti sukelluspuvun, taskulampun ja kameran.

Hän luuli tietävänsä, mitä löytäisi.

Hän erehtyi.

AUKKO, JONKA EI OLISI PITÄNYT OLLA AUKI
Vesi oli liikkumatonta. Outoa, epätavallisen tyynenä. Vihertävä kalvo peitti pinnan, jota tuskin tuuli hiplasi. Ruosteiset laiturin jäänteet törröttivät vedestä kuin muinaisen pedon luut.

Zorin kulki vanhaa huoltotietä kohti kallioseinämää. Hän muisti lapsena leikkineensä siellä piilotettua luukkua, josta pääsi sisälle.

Luukku oli raollaan.

Siitä tihkui ilma, joka ei ollut ummehtunutta.

Se oli lämmintä, kosteaa, metallista.

Ja värisi.

MATKA PIMEYTEEN
Kamera tallensi hänen hengityksensä, kun hän laski ruosteista tikasta. Kaksikymmentä metriä alaspäin. Ei hämähäkinseittejä, ei eläimiä. Kaikki oli yllättävän puhdasta.

Kuudessa metrissä hän huomasi jotain seinässä: jälkiä. Ei ihmisen käsiä. Liian pitkiä, kapeita ja lisänivelillä varustettuja.

Hän ei pysähtynyt.

Alhaalla käytävä, jonka seinissä oli outoja, heikosti sykkiviä merkkejä.

Kauempana metallinen kopahdus.

Hän työnsi raskaan oven auki.

”TÄMÄ PAIKKA EI OLE HYLÄTTY. SE ODOTTAA.”
Huone oli pyöreä ja puoliksi veden peittämä. Katossa roikkui tummia, linssimäisiä kapseleita. Jotkut utuisi, toiset pisaroivat sisältä.

Keskellä oli osittain veden alla oleva alusta. Ei metallia, vaan elävän tuntuinen.

Ilma tiheni, hengittäminen vaikeutui. Kamera tärisi. Matalan huminan seassa kuului ääni.

Hiljainen, kaukainen ääni tuntemattomalla kielellä.

Hän astui eteenpäin.

Taskulamppu putosi.

Näyttö pimeni.

HÄN EI MUISTA KUINKA POISTUI — MUTTA JOKU SEURASI HÄNTÄ
Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänet löydettiin paljain jaloin moottoritieltä, yksitoista kilometriä paikalta. Puku revittynä, katse tyhjä.

Sairaalassa hän ei puhunut päiviin. Lopulta hän sanoi:

”Se ei enää nukukaan.”

Lääkärit puhuivat shokista, mutta teknikot vahvistivat kameran aitouden. Rakennelmat olivat todellisia, merkit aitoja.

Luukku hitsattiin kiinni, alue vartioitiin.

Viralliset eivät kommentoineet.

Viikko myöhemmin Zorin katosi jäljettömiin. Puhelin sammutettuna, asiakirjat mitätöityinä.

Sitten tapahtui jotain vielä karmivampaa.

Hänen YouTube-kanavansa, joka oli ollut vuosia hiljainen, julkaisi uuden videon.

Kolme sekuntia.

Näkyi luukku.

Ja ääni — kylmä, naisellinen, epäinhimillinen — kuiskasi:

”Avasit portin. Nyt muistamme sinut.”