Palliatiivisen osaston huoneessa vallitsi hiljaisuus. Siellä, missä elämä hitaasti hiipuu ja toivo on jo aikaa sitten poistunut, tapahtui jotakin, joka pysäytti koko henkilökunnan. Oli lämmin heinäkuinen ilta, ja huoneessa numero 17 sydänmonitori antoi enää vain heikkoja, harvinaisia piippauksia – kuin viimeiset kuiskaukset elämästä, joka oli lähdössä 82-vuotiaan Semyon Pavlovitšin kehosta.

Diagnoosi oli tehty aikaa sitten: pitkälle edennyt syöpä, laajat etäpesäkkeet, mitään ei ollut tehtävissä. Lääkäreiden sanat olivat rehelliset mutta kylmät – hänellä oli ehkä vielä muutama päivä, tai vain tunteja. Mutta Semyon ei pelännyt kuolemaa. Hän pelkäsi jättävänsä jotain kesken.

Joka päivä hän katsoi ikkunasta ulos ja kuiskasi:

— Riki… missä sinä olet, poikani…

Riki – vanha, harmaantunut koira, jonka hän oli löytänyt pentuna tienvarresta. Viisitoista vuotta yhdessä. Vaimo kuoli, poika menehtyi, koti paloi, ystävät katosivat. Mutta Riki pysyi. Aina.

Kun Semyon vietiin sairaalaan, Riki jäi yksin. Naapurit yrittivät ruokkia häntä, mutta hän ei liikkunut. Istui vain ulko-oven edessä, katsoi tietä pitkin – kuin tietäen, ettei isäntä palaa.

— Hän kutsuu sitä joka päivä… — hoitaja Anna kuiskasi. — Unissaan, houreissaan… aina Rikin nimeä.

Eräänä päivänä Semyon tarttui hänen käteensä. Heikosti, mutta tiukasti. Kuivat huulet liikkuivat:

— Anna minun nähdä hänet… edes kerran. En voi lähteä hyvästelemättä.

Anna epäröi. Lemmikit sairaalahuoneessa olivat ehdottomasti kielletty. Mutta jokin hänen sisällään murtui. Hän meni ylilääkärin puheille, valmis saamaan varoituksen tai menettämään työnsä.

Ylilääkäri katsoi häntä pitkään, sitten ikkunasta ulos. Lopulta hän sanoi:

— Hyvä on. Mutta nopeasti. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Kaksi tuntia myöhemmin sairaalan ovelle ilmestyi laiha koira. Hänen kuononsa oli harmaa, silmät syvät ja hiljaiset. Hän ei haukkunut. Hän vain odotti.

Anna avasi oven. Riki käveli suoraan huoneeseen numero 17. Hän hyppäsi sängylle ja asettui varovasti Semyonin rintakehän päälle. Hän laski päänsä isäntänsä olkapäätä vasten.

Semyon avasi silmänsä.

— Sinä… tulit…

Hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, tippuivat koiran turkille. Hän silitti Rikiltä selkää, suuteli sen päätä ja kuiskasi:

— Anteeksi… että en ole kanssasi… Kiitos sinulle… rakas poikani…

Riki ei tehnyt muuta kuin huokaisi. Hän oli siinä. Sanattomasti. Loppuun asti.

He makasivat siinä hiljaa, tuntikausia. Anna ei halunnut häiritä. Hän sulki oven ja antoi heidän olla.

Kolme tuntia myöhemmin, kun työvuoro päättyi, Anna palasi. Käytävä oli hiljainen. Hän avasi oven huoneeseen — ja huusi kauhusta.

Semyon makasi rauhallisesti. Silmät kiinni. Käsi lepäsi koiran selällä.

Mutta Riki… ei hengittänyt.

Koira oli kuollut. Täysin hiljaa. Ilman ääntä tai liikettä. Hänen sydämensä oli pysähtynyt samalla hetkellä kuin Semyonin.

Lääkärit totesivat sydämen pettäneen. Ikä, stressi, suru. Mutta Anna ja muut, jotka näkivät tilanteen, tiesivät totuuden.

Se ei ollut kuolema.

Se oli rauha.

Se oli rakkaus.

Se oli uskollisuus.

He lähtivät yhdessä.

Sittemmin huoneen 17 oven viereen kiinnitettiin pieni kyltti:

“Todellinen uskollisuus elää hiljaisuudessa. Me olimme todistajia.”

Ja joka kerta, kun sairaanhoitaja kulkee ohi, hän muistaa – miten tavallisessa sairaalahuoneessa tapahtui jotakin, mitä ei voi selittää lääketieteellä.

Sillä rakkaus ei ole sanoja.
Se ei ole lahjoja.
Se on läsnäoloa.
Se on jäämistä.
Viimeiseen hengenvetoon asti.

Vaikka olisit vain koira.