Cyril tunsi sairaalan käytävät kuin omat taskunsa. Niiden valkoiset seinät, hajuttoman puhdistusaineen tuoksu ja hiljainen kuoleman varjo seurasivat häntä jokaisella askeleella.
Hän valitsi aina portaat hissin sijaan. Ei kunnon vuoksi — vaan siksi, ettei jaksanut enää kohdata katseita, jotka olivat täynnä sääliä ja tyhjää myötätuntoa.

Tällä kertaa hän kantoi mukanaan valkoisia ruusuja.
Larissa ei näkisi niitä. Hän oli ollut koomassa viikkoja.
Mutta kukat olivat kuin rooliin kuuluva rekvisiitta — «katsokaa, kuinka rakastava aviomies minä olen.»

Totuus oli kuitenkin toisenlainen.

Ajatus, joka hiipi hänen mieleensä kuin myrkky
Jokainen päivä tuntui samalta. Sydänmonitori, hengityslaite, hiljaisuus.
Ja sitten… hiljalleen, hiljaa, kauhea ajatus alkoi kypsyä hänen sisällään:

«Entä jos hän ei koskaan herää?»

Vakuutus. Perintö. Loppu kärsimykselle.
Ajatus, joka oli sekä pelottava että helpottava.
Ajatus, jota hän ei olisi ikinä uskaltanut sanoa ääneen.

Mutta sen hän silti sanoi.
Tuo päivä alkoi kuten muutkin. Hän astui sisään, istuutui hänen viereensä, kosketti peittoa.
Sitten, aivan varoittamatta, hän kumartui vaimonsa korvan juureen — ja kuiskasi:

«Jos kuulet minut… päästä irti. Sinun ei tarvitse enää taistella. Minä en jaksa enää.»

Hän ei edes tiennyt, miksi sanoi sen.
Mutta se tuntui vapauttavalta.
Hän nojautui taakse, sulki silmänsä — ja hengitti ensimmäistä kertaa kevyesti.

Se keveys kesti alle kolme minuuttia.

Ja sitten — koneet alkoivat huutaa
Piippaus muuttui. Sydänmonitori sekosi. Hengityslaite rätisi.
Punaiset valot.
Sairaanhoitajien nopeita askeleita.
Lääkärin huutoja. Defibrillaattori. Adrenaliini.

Larissa oli saanut sydänpysähdyksen.

Cyril työnnettiin ulos. Hän jäi seisomaan käytävään kuin jäätynyt.
Ja hänen päässään kaikui vain yksi lause:

«Jos kuulet minut… päästä irti.»

Hän oli kuullut. Hän oli yrittänyt lähteä.
23 minuutin jälkeen lääkäri tuli ulos, kasvot väsyneet.

— «Saimme hänet takaisin. Hän on toistaiseksi vakaa. Mutta tilanne on edelleen kriittinen.»

Cyril nyökkäsi hiljaa.
Mutta sisällä hän huusi.

«Minä pyysin häntä luopumaan. Ja hän… melkein teki niin.»

Yön hiljaisuus ei tuonut lohtua
Hän istui keittiön pöydän ääressä. Ei nukkunut. Ei syönyt.
Ajatus poltti hänen sisintään:

«Minä olin se, joka rikkoi toivon.»

Aamulla hän palasi sairaalaan.
Mutta ei enää valkoisten ruusujen kanssa.

Hän toi punaisia tulppaaneja.
Elämän väriä.

Istui vaimonsa viereen. Otti hänen kätensä. Ja sanoi:

«Anteeksi. Pyydän… älä mene. Jään tähän. Ja taistelen kanssasi.»

Ja sitten tapahtui jotain, mitä hän ei enää odottanut
Viisi päivää myöhemmin, klo 03:17, hänen puhelimensa soi.
Sairaanhoitaja. Ääni värisi:

«Herra Cyril… vaimonne avasi silmänsä.»

Hän juoksi sairaalaan.
Larissa ei puhunut.
Mutta hän katsoi häntä suoraan silmiin.
Ja kun Cyril tarttui hänen käteensä — hän puristi takaisin.

Tämä ei ole satu. Tämä tapahtui oikeasti.
Larissa on edelleen toipilaana. Ehkä hän ei koskaan muista, mitä tapahtui.
Mutta Cyril muistaa.
Jokaisen sanan. Jokaisen sekunnin. Jokaisen piippauksen.

Ja hän vannoi:

«En enää koskaan sano ääneen mitään, mitä en ole valmis menettämään.»

Hän ei enää tuo valkoisia kukkia.
Vain eläviä, värikkäitä.
Koska valkoinen muistuttaa häntä hiljaisuudesta. Ja katumuksesta.

Koska joskus — hiljaisinkin kuiskaus voi olla kohtalokkaampi kuin huuto
Ja joskus… joku, joka on lähes poissa, silti kuulee.