Pienessä Kurentsen kalastajakylässä, joka sijaitsee Itämeren dyynien ja mäntymetsien syleilyssä, kaikki tunsivat vanhan kalastajan nimeltä Jaromir. Hän ei ollut erakko eikä kylähullu – vain mies, joka eli omilla ehdoillaan. Hän asui yksin isoisänsä rakentamassa mökissä aivan meren äärellä, niin lähellä, että myrskyllä aallot saattoivat ravistella ikkunanpokia. Kyläläiset sanoivat, että Jaromir «puhui meren kanssa». Hän lähti vesille silloin, kun muut pysyivät maissa – ja palasi aina vene täynnä kalaa.

Ei vaimoa, ei lapsia, ei viinaa, ei turhia sanoja – siksi häntä alettiin kutsua nimellä Hiljainen majakka. Hän oli kuin luonnonvoima: kumara hahmo vanhassa sadetakissa, huppu varjostamassa kasvoja, katoamassa sumuun aamuisin ja ilmestymässä takaisin hämärän laskeutuessa. Aina yksin. Aina sama.

Kunnes eräänä lokakuun iltana vuonna 2017… hän ei tullutkaan takaisin.

Aluksi kukaan ei huolestunut. Jaromir katosi toisinaan päiväksi tai kahdeksi, etenkin kalojen vaellusaikaan. Mutta kolmantena päivänä, kun hänen venettään ei vieläkään näkynyt satamassa, kylässä alkoi kiertää levottomuus. Eräs harvoin nähty serkku ilmoitti katoamisesta merivartiostolle. Alkoi etsintäoperaatio.

Rannikko tutkittiin, kalastajia kuulusteltiin, satelliittikuvia käytiin läpi – mutta mitään ei löytynyt. Ei hylkyä, ei hätäraketteja, ei merkkiäkään. Hänen kotinsa oli kuin pysähtyneessä hetkessä: lämmin keitto liedellä, seinäkello tikitti, nurkkalamppu paloi. Tuntui kuin hän olisi vain… haihtunut ilmaan.

Kului kaksi vuotta. Jaromirin tarina muuttui myytiksi, ja hänen katoamisensa sai kylässä lähes kirouksen maineen. Vanhukset supisivat, että meri otti hänet takaisin, koska hän tiesi liikaa. Nuoret kertoivat leirinuotioilla tarinoita siitä, miten hänestä oli tullut meren henki.

Sitten, syyskuussa 2019, tapahtui jotain, mikä murskasi kaikki aiemmat oletukset.

Sienestäjät löysivät veneen. Ei minkä tahansa veneen – hänen veneensä.

Keskeltä metsää. Seitsemäntoista kilometrin päässä rannasta.

Täysin ehjänä. Sammaleen peitossa. Veneen sisältä löytyi hänen takkinsa, termospullo kuivuneella kahvilla – ja muistikirja.

Se oli piilotettu istuimen verhoilun alle. Käsiala oli kömpelö mutta selvästi hänen. Viimeinen merkintä oli päivätty sinä yönä, jolloin hän katosi:

«Tuuli ei vie minua merelle, vaan sisäänpäin. Aallot eivät iske veneeseen, vaan ilmaan. Kuulen narinaa puiden välistä – tämä ei ole metsä, vaan vieras satama. Jos en palaa – suojelkaa hiljaisuutta. Se tietää enemmän kuin minä koskaan ehdin ymmärtää.»

Tutkinta avattiin uudelleen, mutta vastauksia ei tullut. Ainoastaan uusia kysymyksiä. Kuinka vene päätyi metsään? Ei hinausjälkiä, ei rengasuria, ei kulkureittejä. Veneen siirtäminen ilman konevoimaa oli mahdotonta – mutta kukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.

Jotkut arvelivat huijausta. Mutta kuka raahaisi veneen metsään silkasta pilasta – ja miksi niin huolellisesti?

Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Kalastajat kertoivat kuulleensa rytmikästä koputusta meren alta – kuin joku olisi kolkuttanut veneen pohjaa. Jotkut näkivät hahmon vedessä, veneen muotoisen, joka liikkui vastatuuleen. Kun kunta yritti jatkaa tutkimuksia, kaikki asiakirjat katosivat. Tutkintaa johtanut poliisi erosi ja lähti pois sanomatta sanaakaan.

Syntyi uusi, synkkä teoria: jossain metsässä tai rannikon lähettyvillä oli paikka, jossa todellisuus vääristyy. Tila, jossa logiikka ei toimi. Ehkä toinen ulottuvuus – tai vain halkeama maailmassa. Se oli niellyt Jaromirin – ja jättänyt jälkeensä vain sirpaleita.

Hänen mökkinsä seisoo yhä tyhjillään. Mutta nurkassa oleva lamppu palaa edelleen. Sähkömies on tarkistanut johdot useasti – virtaa ei ole. Silti valo ei sammu. Ja kun myrsky nousee, voi tarkka korva kuulla vaimean rytmin aaltojen alla. Kuin sydämenlyöntejä. Kuin joku etsisi yhä tietään kotiin.

Kurentsessa ei enää puhuta Jaromirista. Mutta jos kysyt vanhimmilta kalastajilta, he vastaavat:

— Hän ei kadonnut. Hänestä tuli osa merta. Ja osa metsää. Älä koskaan mene yksin sienimetsään.