Anna oli vasta yhdeksäntoista. Hänen unelmansa olivat vaatimattomia: yliopisto, kirjapino ja aamukahvi vanhan sukukodin parvekkeella Provencessa. Mutta elämä ei kysele unelmia silloin, kun velat kuristavat ja perheen kunnia on vaakalaudalla. Niin alkoi tarina, jota yhä tänä päivänä kuiskitaan maailman ylellisimpien palatsien marmorisissa käytävissä — tarina, joka on yhtä aikaa myytti, skandaali ja raaka todellisuus.

Kun Annan isä allekirjoitti viimeisen sopimuksen pankin kanssa, hän tiesi kaiken olevan mennyttä. Viinitarhat, kartano, viimeisetkin pullot perheen viinistä. Ja sitten hän ilmestyi. Sheikki Tariq Ibn Rashid. Omaisuus: yli 9 miljardia. Ikä: 75 vuotta. Maine: moitteeton, mutta jäätävän hiljainen. Hän teki yhden tarjouksen — perheen kaikkien velkojen anteeksianto… vastineeksi Annan kädestä. Isä suostui. Epäröimättä. Sheikin hymy oli ohut, kuin veitsenterä.

Anna ei itkenyt. Ei vastustellut. Hän vain nousi ja lähti. Yksityiskone odotti. Ilmassa leijui oudien ja nahan tuoksu. Muutaman tunnin kuluttua hän astui Marakešin maaperälle. Sheikin palatsi kohosi kuin kangastus — upea, mutta samalla uhkaava. Kultainen häkki.

Häät olivat nopeat. Silkkiä, kristalleja, ilmeettömiä kasvoja. Ei juhlaa. Vain sopimus. Anna pukeutui valkoiseen, mutta hänen sydämensä oli harmaa.

Ja sitten tuli yö.

Hääsviitti oli kuin sadusta: marmoriseinät, silkkityynyt, käsin maalattu tähtitaivasta muistuttava katto. Mutta kaiken kauneuden alla lepäsi raskas hiljaisuus. Anna istui sängyn reunalla, kädet täristen, sydän jyskyttäen. Mitä hän aikoi tehdä? Koskea häneen? Alistaa hänet?

Ovi avautui.

Sheikki astui sisään. Korkea, ryhdikäs, valkoiseen kaftaaniin pukeutunut. Hänen katseensa — musta, läpitunkematon. Hän lähestyi hitaasti, sanomatta sanaakaan. Ilma tiivistyi. Ja sitten, syvällä ja tyynellä äänellä, hän sanoi:

— «Riisu kaikki.»

Anna jähmettyi. Mutta totteli. Pelko virtasi hänen lävitseen. Hän odotti pahinta. Mutta se, mitä tapahtui, oli uskomatonta.

Sheikki katsoi häntä ja sanoi:

— «Katso itseäsi. Tämä et ole sinä. Tämä ei ole sinun valintasi. En ostanut orjaa. En halua kuuliaisuutta. Huomenna olet vapaa.»

Hän nousi ja poistui huoneesta. Jätti Annan yksin — puolialastomana, järkyttyneenä. Hän ei koskenut häneen. Ei pyytänyt mitään. Hän «osti» hänet — vain vapauttaakseen.

Sinä yönä Anna itki. Ei pelosta. Vaan hämmennyksestä. Jostain uudesta tunteesta. Kunnioitus? Sääli?

Aamulla palatsin ilmapiiri oli erilainen. Kevyempi. Hän kysyi palvelijalta:

— «Missä sheikki on?»

Vastaus oli yksinkertainen: Hän on lähtenyt. Auringonnousun aikaan. Hän jätti jälkeensä avioeron paperit, sveitsiläisiä pankkitilejä Annan nimissä ja merenrantahuvilan Etelä-Ranskassa. Ei kirjettä. Ei hyvästelyjä.

Anna palasi Eurooppaan. Ja katosi. Lehdet riehaantuivat. Teorioita syntyi. Jotkut sanoivat, että sheikki rakastui mutta ei kyennyt tunnustamaan sitä. Toiset uskoivat, että kyseessä oli koe. Ja jotkut kuiskivat, että hän kuoli juuri sinä yönä — sydänkohtaus — ja että kaikki oli hänen viimeinen tahtonsa.

Totuus? Kukaan ei tiedä. Mutta legenda elää.

Tänä päivänä Anna on tuntematon hyväntekijä. Hänen nimensä näkyy vain lahjoittajalistoilla. Ei haastatteluja. Vain kerran, yksityisessä Geneven konferenssissa, hän puhui julkisesti. Ja hänen sanansa jäivät elämään:

«Vapautta ei voi ostaa kullalla. Mutta joskus juuri kulta antaa sinulle mahdollisuuden valita sen.»

Sen jälkeen sheikkiä ei ole nähty. Palatsi on tyhjä. Hänen nimensä — vaiennut. Mutta se, mitä tapahtui tuona yönä, kaikuu yhä historian hiljaisuudessa — järkytys, hiljaisuus ja nuori nainen, joka astui kultaiseen häkkiin… ja käveli sieltä ulos vapaana.

Ja jokainen, joka kuulee tämän tarinan, kysyy lopulta saman kysymyksen:

Kuka hän oikeasti oli? Hirviö? Pelastaja? Vai mies, joka yritti viimeisellä hetkellä löytää rauhan menneisyytensä kanssa?