Heitä oli kuusi. Nuoria, päättäväisiä ja meren karaisemia. He olivat partioaluksella, suorittamassa rutiinivalvontaa rannikolla alueella, joka tunnettiin rikkaasta meriluonnostaan. Meri oli tyyni, moottori hyrisi tasaisesti, ja keskustelut pyörivät säästä ja tulevasta lounaasta.

Mutta sitten kaikki muuttui. Kaikki alkoi varjosta.

Yksi miehistä huomasi veden liikkuvan oudosti veneen perässä. Hän kääntyi katsomaan – ja jähmettyi. Noin viidenkymmenen metrin päässä vedestä kohosi korkea musta selkäevä. Mutta se ei ollut mikään tavallinen delfiini.

Se oli jättiläinen.

Kun valtameri herää
He tajusivat heti — se oli miekkavalas. Mutta ei tavallinen. Tämä yksilö oli valtava. Arviolta yli yhdeksän metriä pitkä. Mustavalkoinen torpedo, joka liukui veden alla pelottavan tarkasti. Se seurasi veneen kurssia, toisinaan lähestyen, toisinaan loitoten — mutta ei koskaan kadonnut näkyvistä.

— «Se seuraa meitä, vai mitä?» joku kysyi hiljaa.

Kukaan ei vastannut.

Moottori ulvoi, kun nopeutta lisättiin äärimmilleen. Vene pomppi aalloilla, ja miehistö piteli kaiteista kynsin hampain. Mutta miekkavalas ei jäänyt jälkeen. Se hyppäsi vedestä, sukelsi takaisin — aina aivan lähellä.

Saalistajan leikki vai jotain muuta?
Aluksi he toivoivat, että kyse oli pelkästä uteliaisuudesta. Miekkavalaat ovat älykkäitä ja toisinaan lähestyvät veneitä. Mutta tämä käyttäytyminen ei sopinut tuttuun kaavaan. Liikkeet olivat liian tarkkoja, lähes strategisia — aivan kuin eläin testasi heitä. Kuin sillä olisi tarkoitus.

Yksi miehistön jäsenistä, entinen meribiologi, huomasi jotain erikoista: vanha arpi selkäevässä. Selvä jälki menneestä vammasta. Hän muisti artikkelit niin kutsutuista «kostonhaluisista miekkavalaista» — yksilöistä, jotka loukkaannuttuaan ihmisistä olivat muuttaneet käyttäytymistään, joskus aggressiivisesti.

Voisiko tämä olla yksi niistä?

Tapaus, josta kukaan ei puhunut
Muutamaa päivää aiemmin, samalla alueella, oli tapahtunut jotain, josta viranomaiset eivät mielellään puhuneet. Laiton kalastusalus oli käyttänyt kiellettyjä ääniaseita karkottaakseen merinisäkkäitä. Useita miekkavalaita loukkaantui. Yksi niistä tunnettiin tutkijoiden keskuudessa nimellä Raksa.

Raksalla oli tunnusomainen arpi.

Kaikki sopi yhteen. Veneen mukana liikkunut miekkavalas oli todennäköisesti juuri hän. Mutta mitä se halusi? Kostoa? Valvontaa? Viestin?

Syvyyksien äänetön kieli
Takaa-ajo kesti yli puoli tuntia. Sinä aikana Raksa ei koskaan osoittanut suoraa uhkaa, mutta ei myöskään jättänyt heitä rauhaan. Se hyppäsi veneen vierellä, sukelsi sen alle, liikkui kuin varjo meren pinnan alla.

Kun vene lopulta kääntyi takaisin kohti rannikkoa, miekkavalas hidasti. Se kiersi veneen vielä kerran, kuin varmistaen, että ihmiset todella lähtivät, ja katosi sitten syvyyksiin.

— «Se päästi meidät menemään,» kuiskasi yksi miehistön jäsen. «Tai se varoitti meitä.»

Mitä tämä kohtaaminen oikeasti tarkoitti?
Tapaus sai aikaan vilkasta keskustelua tutkijoiden, toimittajien ja ympäristönsuojelijoiden keskuudessa. Jotkut uskoivat alueelliseen käyttäytymiseen. Toiset näkivät siinä viestin. Oli myös niitä, jotka ehdottivat: «Se tietää, mitä me teemme. Ja se ei unohda.»

Kun asiantuntijat kiistelivät, yksi kysymys jäi leijumaan ilmaan: kuinka paljon oikeasti ymmärrämme meren saalistajista? Nämä olennot elävät maailmassa, jossa muisti, tunne ja älykkyys rakentuvat tavoilla, joita emme vielä täysin käsitä. Ehkä tämä ei ollut vain uteliaisuutta.