«MEIDÄT PÄÄSTETTIIN ULOS SAIRAALASTA… MUTTA SE, MIKÄ ODOTTI ULKONA, OLI VIELÄ PAHEMPAA»

Kun lääkäri viimein sanoi, että tyttäreni voi lähteä kotiin, minun olisi pitänyt tuntea helpotusta. Iloakin. Ainakin helpotuksen kyyneleet.

Mutta se mitä tunsin, oli tyhjyys.
Hiljainen, kylmä tyhjyys, joka tuntui syövyttävän sisintäni.

Seitsemänvuotias Lea hymyili maskinsa takaa. Hän piteli tiukasti kulunutta pehmokaniaan ja vilkutti jokaiselle hoitajalle, joka tuli vastaan.
Hän ei tiennyt.
Hän ei tiennyt, että meillä ei ollut enää kotia, johon palata.

Olimme eläneet sairaalassa neljä kuukautta.
Minä nukuin taitettavalla tuolilla hänen vieressään. Söin henkilökunnan jäämiä, kirjoitin toiveikkaita viestejä työnantajalleni — ja lopulta lakkasin odottamasta vastausta.
Lean isä katosi jo ensimmäisellä viikolla. Lähti ”käymään ulkona” eikä tullut koskaan takaisin.

Pidin vuokran maksussa niin pitkään kuin pystyin. Mutta sitten piti valita: lääkkeet vai katto pään päälle?
Ruoka vai puhelinliittymä?

Lopulta lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta.
Oli vain tämä hetki. Ja hänen selviytymisensä.

Mutta nyt se tulevaisuus seisoi ovella.
Ja minä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen.

Uloskirjaus oli nopea.
Muutama allekirjoitus, kohteliaita katseita.
Yksi hoitaja kuiskasi: ”Olette ollut uskomaton.”

Lea hypähteli vierelläni.
”Äiti, mennäänkö me nyt kotiin?” hän kysyi.
Nyökkäsin. En valehdellut — en vain sanonut koko totuutta.

Meidän vuokra-asuntomme oli jo mennyttä.
Viimeinen viesti vuokranantajalta oli selkeä: ”Lukot vaihdettu. Älä tule enää takaisin.”

Lea halusi vielä käydä sairaalan lahjatavarakaupassa.
Epäröin. Meillä ei ollut varaa mihinkään ylimääräiseen.
Mutta sitten näin hänen katseensa.
Tytön, joka oli käynyt läpi sytostaatit, neulat, kivut – ja silti hymyili.

Annoin hänen valita halvimman nuken.
Kaivoin kukkarosta viimeiset kolikot.
Myyjä ei sanonut sanaakaan, mutta tiesin, että hän näki. Hän ymmärsi.

Kun astuimme ulos aulaan, näin heidät.

Kaksi poliisia.
Toinen piteli paperia. Toinen katsoi suoraan minuun ja käveli suoraan luokseni.

— Oletteko te Elena J…?

Nyökkäsin. Puristin Lean kättä niin kovaa, että hän inahti hiljaa.

— Teidän täytyy tulla mukaan, — hän sanoi pehmeästi.

Sydämeni jyskytti.

— Me juuri pääsimme pois… Hän tarvitsee lepoa…

— Juuri siksi olemme täällä, — toinen poliisi sanoi hiljaa. — Sairaala ilmoitti tilanteestanne. Teidät on kirjattu kodittomiksi. Meidän on toimittava.

Ja sillä hetkellä kaikki hajosi sisälläni.

Meitä ei viety poliisiasemalle.
Meidät vietiin kriisimajoitukseen — turvakotiin äideille ja lapsille.
Harmaa talo, ei kylttiä, ei nimeä. Vain raskas ovi ja yksi ovikello.

Sisällä oli nainen harmaassa villapaidassa.
Hän täytti lomakkeita. Antoi meille avaimen.

Yksi huone.
Yksi sänky kahdelle.
Yksi kaappi.
Muovimuki lavuaarin reunalla.

Siinä kaikki.

Itkin suihkussa.
En häpeästä — vaan väsymyksestä, joka tuntui syvällä luissa.

Siitä on nyt kolme viikkoa.

Olemme yhä täällä.
Olen hakenut hätäapua. Lähetän työhakemuksia. Soittelen. Odotan vastauksia, joita ei tule.
Joskus onnistun myymään jotain netissä.

Lea ei enää kysy, milloin menemme kotiin.
Hän piirtää.
Taloja, joissa on vaaleanpunaiset katot. Kaksi ikkunaa. Ja kani ikkunalaudalla.
Joskus hän piilottaa ruokaa ”varmuuden vuoksi”.
Joskus hän kertoo toisille lapsille, että ”me ollaan kylässä”.

Minä hymyilen. Nousen joka aamu.
Teen, mitä voin.
Koska olen hänen äitinsä.
Ja koska vaikka meillä ei ole kotia — hänellä on vielä minut.

Tämä ei ollut se kotiinpaluu, josta haaveilin.
Ei ollut avainta oikeaan oveen.
Ei lämminhenkistä ”tervetuloa takaisin”.

Vain hiljaisuus.
Vain selviytymistä.

Mutta minulla on hänet.
Ja ehkä — ehkä juuri se on koti.
Ei seinät. Ei huonekalut. Vaan syli, joka ei katoa.

Jonain päivänä kerron hänelle kaiken.
Siitä, miten pelkäsin. Miten hajosin.
Ja miten hänen hymynsä piti minut hengissä.

Mutta tänään — tänään vedän peiton hänen päälleen.
Silitän hänen hiuksiaan.
Ja uskon, että parempi huominen on vielä mahdollinen.

Jos ei meille molemmille — niin ainakin hänelle.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *